XIII: James Frey: MILJOONIA SIRPALEITA

© bazarforlag.fi

Miljoonia sirpaleita on kertomus James Freyn kuudesta viikosta päihdeklinikan vieroitushoidossa. Valitsin kirjan, sillä se vaikutti mielenkiintoiselta; kuvaillaanhan nykypäivän TV-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa huumeriippuvuutta vähän kevyin mielin. Miljoonia sirpaleita kertoi karun totuuden kuoleman partaalla vartoilevan 23-vuotiaan miehen riippuvuudesta, ja se ei ollut mitään, mitä luulin sen olevan.

James Frey on kirjoittanut kirjan päästyään vieroituksesta ja ollessaan kuivilla, mutta tapahtumien erittely ja kuvailu ovat kuin otteita reaaliaikaisesta päiväkirjasta. Hän todella vetää lukijan alas mukanaan, ja repii kyntensä irti kiipiessään ylös elämänsä syvimmästä kuilusta. Kun huonommin ei voi enää mennä, on ainoa suunta ylöspäin. Freyn tapauksessa hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: raitistu tai kuole. 

Freyn tarina ei ole pelkkää vieroitusoiretta, vaan kertomukseen kietoutuu myös suloinen ja koskettava rakkaustarina, perhesiteiden uudelleensolmimista ja tärkeitä luottamus- ja ystävyyssuhteita. Frey kunnioittaa lukijaa ja kertoo asiat niin kuin ne ovat – hän ei todellakaan kainostele henkilökohtaisten asioidensa jakamista. Tietenkin kaikkien klinikalla Freyn kanssa samaan aikaan olleiden potilaiden ja henkilökunnan jäsenten nimet on muutettu, mutta Frey kertoo heistä aidosti ja välittävästi.

Kirja oli todella paksu ja sen lukemiseen vierähti tovi jos toinenkin, mutta väitän vaivan olleen sen arvoista. Frey ei kerjää teoksellaan myötätuntoa, joten en sitä hänelle anna, vaikka välillä kävikin sääliksiä niitä Freyn esittelemiä ihmispoloja, jotka olivat elämässään ajautuneet niin huonoon jamaan. Frey kertoo omista tunteistaan vain vähän, ja antaa tekojensa puhua puolestaan. Hän kehuu aidosti tapaamiaan ihmisiä ja heidän kehitystään, haukkuu niitä jotka haukut hänen mielestään ansaitsevat sekä puolustaa itseään ja haavoittuvaista uutta rakastaan tilanteen vaatimalla tavalla. Teos oli todella koskettava, välillä kuvottavan todellinen ja ahdistavan lähellä; tällaista on ollut tämän oikean ihmisen, James Freyn, elämä.

Välillä kirjaa lukiessani heräsin ajattelemaan, että teos pohjautuu tositarinaan; kaikki ne surkeat kohtalot, joista Frey kertoo, ovat olleet aivan oikeita ihmisiä. Käytän imperfektiä ”olleet” siksi, että kirjan viimeisillä sivuilla on lista kaikista niistä Freyn klinikalla tapaamista, hänelle tärkeistä ihmisistä, jotka ovat kuolleet klinikalta lähdettyään. Niistä 12 ihmisestä, jotka hän on halunnut erikseen mainita, 3 suorittaa elinkautista tuomiota ja loput ovat kuolleet, tavalla tai toisella. Freyn klinikalla tapaamista ihmisistä vain yksi on pysynyt raittiina.

James Frey ei ole enää sortunut käyttämään alkoholia eikä huumeita. 

”Miksi sua pelottaa?

Mä tiedän, etten mä ole parantunut.

Miksi sä niin kuvittelet?

Mä tiedän sen mun sydämessä.

Mikset sä sitten jää tänne siihen asti, kunnes sun olo muuttuu paremmaksi?

Ei siitä olisi mitään hyötyä.

Miksei muka?

Ei musta tule ikinä tän parempaa. Musta ei saada ikinä normaalia eikä tuska häviä koskaan. Ei kuuna päivänä.”

XII: Dennis Lehane; SULJETTU SAARI

© adlibris.com

Olin hyvin skeptinen Dennis Lehanen Suljettua saarta kohtaan, sillä yksin ollessani pelkään jopa pimeää. Otin kirjan mukaani kun lähdin töihin iltavahtimestariksi Olympiastadionille, mikä myöhemmin osoittautui huonoksi ratkaisuksi. En saanut luettua kirjaa loppuun. 

Kirja alkoi ihan tyypillisen jännärin tavoin, ehkä hieman hitaasti. Siinä on kaikki pelottavuuden ainekset: kadonnut vanki, eristetty saari, paha myrsy ja salamyhkäisyyttä kenties turhankin paljon. Kirja osoittautuikin äkkisyväksi; kun siitä tuli pelottava, se tapahtui yhdellä rysäyksellä. Yhtäkkiä ei tiennytkään enää, mihin uskoa. Päähenkilö Teddyn keskustelut kuolleen vaimonsa kanssa sekoittuivat todellisuuteen ja aiheuttivat hämmentystä allekirjoittaneessa. 

Teoksessa kertoja kertoo kaikkitietävästä näkökulmasta, muttei lue muiden kuin Teddyn ajatuksia. Takaumat ja harhatkin tulevat Teddyn pääkopasta. Päähenkilö on jumissa mielisairaalassa, joka saa hänetkin vähän pois tolaltaan. Kaikenlaiset pillerit ja huhut sairaalan tekemistä ihmiskokeista saa itse kunkin epäilemään mielenterveyttään. Lopussa seisova yllätys kepeästi tuhoaa kaiken mihin kukaan on ikinä uskonut ja saa lukijankin epäilemään, mikä kirjassa oli totta ja mikä kenenkin kuvitelmaa. 

Kirjan lukeminen sai epäilemään kaikkea, ja pimeitä käytäviä vahtiessa meinasi tulla useampaan otteeseen omaa äitiä ikävä... Ei enää koskaan pelottavia kirjoja töihin. En ole ikinä ollut jännittävien kirjojen ystävä, ja Lehanen Suljettu saari onkin ensimmäinen lajinsa edustaja, jonka olen lukenut. Se oli taidokkaasti kirjoitettu, eikä lukijalle annettu vinkkejä tulevasta pilaamaan yllätystä. Loppuratkaisua ei olisi yksinkertaisesti voinut kuvitellakaan. Edes takakansi ei anna vihjeitä juonen kulusta, joten lukijalle on todella maailma avoinna.

Kirjasta on tullut myös elokuva, jonka katsoin kirjan luettuani. Suljetun saaren(kin) kohdalla elokuva oli mielestäni huonompi kuin kirja. Kirjoitettu teksti on paljon rikkaampaa niin sisällön, yksityiskohtien kuin kuvailunkin osalta kuin elokuva. Elokuva oli ennalta-arvattavampi, kun taas kirjassa harhaanjohtavat yksityiskohdat estivät näkemästä ”totuutta”. Mikä se nyt sitten ikinä onkaan.

Kirjan luettuani, taaksepäin katsoessa loppuratkaisu oli koko ajan ihan silmieni alla. Kaikki harhat ja kaikki repliikit viittasivat siihen. Kirjan luettuani tunsin oloni tyhmäksi. Kuinka minä en tajunnut tätä? Olenkohan hullu?

”Kuunvalossa kiipeäminen kesti puolitoista tuntia. Tähdet tarkkailivat häntä paljolti samalla tavoin kuin rotat olivat tarkkailleet, ja hän kadotti Doloresin kiivetessään, ei saanut tämän kuvaa enää mieleensä, ei nähnyt hänen kasvojaan tai käsiään tai liian leveää suutaan. Ensimmäistä kertaa kuolemansa jälkeen Dolores tuntui kadonneen kokonaan. Teddy tiesi sen johtuvan ruumiillisesta rasituksesta ja unen ja ruoan puutteesta, mutta Dolores oli joka tapauksessa poissa. Poissa Teddyn kiivetessä kuunvalossa. 

Mutta Teddy kuuli Doloresin äänen. Vaikka ei nähnytkään Doloresia missään, Teddy kuuli hänen sanovan: Anna mennä, Teddy. Anna mennä. Sinä voit aloittaa uuden elämän.”

XI: Charles Bukowski; POSTITOIMISTO

© kauppa.sammakko.com

Charles Bukowskin esikoisteos Postitoimisto kertoo kirjailijan alter egon Henry Chinaskin elämästä postitoimiston työntekijänä. Välillä Chinaski lopettaa työt, mutta palaa kuitenkin lähes aina takaisin. Postin jakamisen ja lajittelemisen ohella Chinaski juo viinaa, harrastaa seksiä ja pelaa uhkapelejä. Töissä hän niskuroi ja häntä ärsyttävät postitoimiston tarkat säännöt. 

Teos pohjautuu Bukowskin omaan elämään, onhan hän tehnyt lähes koko elämänsä töitä postitoimistolla. Sitä, mikä tarinassa on keksittyä ja mikä Bukowskin muistelua, on hankala erottaa. Tosin suurimmilta osin toivon, että ainakin jotkut kohdat olisivat keksittyjä; vähintäänkin ne, joissa päähenkilö Chinaski heittelee tavaroita, lyö tai raiskaa naisia. Bukowski ei säästele sanojaan kuvailuissaan. Sen perusteella en suosittelisi kirjaa perheen pienimmille...

Bukowski kertoo Chinaskin elämästä minäkertojamuodossa, mikä on ihan hauskaa luettavaa. Kirja kuulostaa lähinnä todella pitkältä tarinalta, minkä kaveri kertoo toiselle baariviikonlopun jälkeen. Puhekieliset repliikit tuovat tarinaan tietynlaista rentoutta, vaikka kieli nyt onkin vähän, no, 80-luvulta. Vaikka teos ei sinänsä ollut hauska, ennemminkin ankea, repliikit olivat ne rivit, joita lukiessa rupesi hymyilyttämään. Muuten ilme pysyi lähinnä peruslukemilla niitä kohtia lukuunottamatta, jotka saivat aikaan hämmennyksen ja inhonsekaisia tunnetiloja. Tästä esimerkkinä voisi toimia kohtaus, jossa Chinaskin naisystävä synnyttää parille tyttären, ja käydessään katsomassa tytärtään Chinaski kiinnittää enemmän huomiota sairaanhoitajan sääriin ja rintoihin kuin vastasyntyneeseen lapseensa. 

Postitoimisto on (ilmeisesti) klassikko, minkä takia sekin tällä listalla lienee. Minuun se ei kuitenkaan aivan uponnut. Toki se oli välillä ihan huvittava ja teksti helppo- ja nopealukuista, mutta todella pitkät valituskirjelmät ja ylitseampuva pahan pojan elämän kuvailu pilasivat muuten hyvän asetelman. Tarkat selitykset postitoimiston toiminnasta tuntuivat välillä vähän turhilta, ja valehtelisin, jos väittäisin etten hypännyt paria sivua yli, sillä ne olivat niin kuolettavan tylsiä. 

Chinaski sanoo vähän mitä tykkää tai mitä sylki suuhun tuo muun muassa afroamerikkalaisista, naisista sekä Yhdysvaltojen hallituksesta. Jos unohtaa, että teos pohjautuu Bukowskin omaan elämään ja varmastikin aivan aitoihin mielipiteisiin, voi teosta pitää ihan jännittävänä, vähän villinä ja hämäräperäisenä kaunokirjallisena teoksena erään Henry Chinaskin elämästä. (Luulen, että Bukowski oli joko pilvessä tai kännissä romaania kirjoittaessaan.

”MITÄ VIKAA PERSREI'ISSÄ MUKA ON, MURU? SINULLA ON PERSREIKÄ, MINULLA ON PERSREIKÄ! JA KUN SINÄ MENET KAUPPAAN JA OSTAT HIENON PAISTIN NIIN ON SILLÄ PAISTILLAKIN OLLUT PERSREIKÄ! PERSREIÄT TÄYTTÄVÄT MAAN!”

X: Paolo Giordano; ALKULUKUJEN YKSINÄISYYS

© adlibris.com

Isäni, matemaattisfyysisten aineiden lehtori, on yrittänyt tuputtaa Alkulukujen yksinäisyyttä lukujononi jatkeeksi jo vuosia, mutta olen joka kerta siltä jotenkin välttynyt. Huomatessani kirjan diplomikirjalistalla, päätin, että on korkea aika tarttua tähän hämärältä kuulostavaan matikkakirjaan.

Miksi, oi miksi, odotin 6 vuotta lukeakseni tämän kirjan? Alkulukujen yksinäisyys ei olekaan fysiikkaopus, kuten nimestä voisi päätellä, vaan herkkä rakkaustarina, jossa osapuolet, Alice ja Mattia, eivät koskaan oikein saa toisiaan. Teoksen nimi viittaakin heidän väliseen suhteeseensa: alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat lähellä toisiaan, mutta niiden välissä on aika joku parillinen luku. Ne eivät koskaan kosketa toisiaan. 

Molemmat päähenkilöt, Alice ja Mattia, ovat kärsineet lapsuudessaan trauman, joka seuraa heitä aikuisiälle asti. Alice joutui hiihto-onnettomuuteen, jossa hänen toinen jalkansa vammautui pysyvästi. Mattia puolestaan jätti kehitysvammaisen kaksoissiskonsa puistoon, josta tämä katosi jäljettömiin. Alice sairastui myöhemmin anoreksiaan ja Mattia alkoi satuttamaan itseään. Lukioaikana kaksi haavoittunutta nuorta löysivät toisensa ja heistä tuli läheisiä. Kuitenkaan he eivät koskaan päässeet tarpeeksi lähelle, ja aikuisuuden myötä kaksikon tiet erosivat.

Kirjailija Paolo Giordano on italialainen fyysikko. Alkulukujen yksinäisyys on hänen esikoisteoksensa. Kirjailijan fyysikkotausta ei paista läpi muusta kuin otsikosta. Teksti on sujuvaa ja erittäin harkittua. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mistä minä pidän. Toisaalta Giordano on jättänyt kenties tarkoituksella tarinaan aukkoja, jotka eivät sinänsä haittaa tarinan etenemistä, mutta jäävät ärsyttämään lukijaa. Muun muassa mysteeriksi jää, mitä Alicen hiihto-onnettomuudessa oikeasti tapahtuu ja mihin maahan Mattia lähtee opiskelemaan. Sinänsä lisätieto olisi irrelevanttia, mutta tarina jää vähän reikäiseksi, kun esille tulee vain kerronnan kannalta olennaisimmat asiat. 

Kirjan juoni ei ollut mielestäni sen paras osuus, vaikka oli tarinakin kiehtova ja koskettava. Giordanon yksinkertainen ja kaunis tyyli oli se, mikä tekee teoksesta todella useamman lukukerran arvoisen. Joka ikinen kielikuva, joka ikinen lyhyt lause ja joka ikinen repliikki on kohdallaan ja korvaamattoman arvokas Alicen ja Mattian kertomukselle.

”Alice painoi Balossino-Corvolin ovipuhelimen nappia, ja valo sen vieressä syttyi kuin viimeisenä varoituksena. Ensin kuului rahinaa ja sitten Mattian äiti vastasi säikähtäneellä äänellä.

'Kuka siellä?'

'Rouva, täällä on Alice. Anteeksi että häiritsen näin myöhään, mutta... onko Mattia kotona?'

Toisessa päässä vallitsi mietteliäs hiljaisuus. Alice siirsi hiuksensa oikean olkapään ylitse eteen, ja hänelle tuli epämukava tunne, että häntä katseltiin ovipuhelimen kameran lävitse. Sitten ulko-ovi aukeni napsahtaen ja Alice hymyili kameraan kiitokseksi ennen kuin astui sisään.

Kerrostalon tyhjässä rappukäytävässä hänen askeleensa kaikuivat kuin sydämenlyönnit. Huono jalka tuntui täysin elottomalta, aivan kuin sydän olisi unohtanut pumpata siihen verta.

Asunnon ovi oli raollaan, mutta eteisessä ei ollut ketään häntä vastassa. Saanko tulla sisään? Alice kysyi työntäessään oven auki. Mattia ilmestyi olohuoneesta ja pysähtyi ainankin kolmen askeleen päähän hänestä.”

IX: David Lagercrantz; MINÄ, ZLATAN IBRAHIMOVIC

© sylvi.fi

David Lagercrantz on yhteistyössä Zlatan Ibrahimovicin kanssa toteuttanut elämänkerrallisen teoksen Zlatanin noususta ongelmaisesta lähiönuoresta erääksi maailman menestyneimmistä jalkapalloilijoista. Luin sekä alkuperäisteoksen ruotsiksi että käännösteoksen suomeksi ja olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että Zlatan on todella ärsyttävä ihminen.

Asuttuani nyt jo useamman kesän Ruotsissa koin jonkinlaiseksi velvollisuudekseni lukea Zlatanin elämästä kirjoitetun kirjan. Ruotsissa Zlatan on jumala – joka ikinen pikkutyttö ja -poika pitää häntä enemmän tai vähemmän esikuvanaan. Zlatanista kirjoitetaan lähes joka urheilulehdessä, vaikka hän istuisikin loukkaantuneena penkillä tai lomailisi perheineen Bora Boralla. Media ei ole aina hirveän suopea itsepäistä ja jopa hieman arroganttia Ibrahimovicia kohtaan, joten odotin innolla, mikä olisi herran itsensä näkökulma kaikkeen hänen ympärillään pyörivään julkisuuteen.

Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Zlatan kertoo Lagercrantzin kautta tarinaansa henkilökohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Tapahtumat etenevät loogisesti ja niitä on helppo seurata. Teosta ei ole tupattu täyteen epäoleellisuuksilla tai latteuksilla, vaan luonteelleen ominaisesti Zlatan kertoo asiat niin kuin ne ovat. Turhia kainostelematta Zlatan haukkuu muun muassa entisen managerinsa, joukon vanhoja joukkuetovereitaan ja sisaruspuoliaan vuosien edetessä milloin mistäkin syystä – ja vastapainona antaa pehmeän puolensa tulla esiin kertoessaan vaimostaan Helenasta tai pojistaan Vincentistä ja Maximilianista.

Onhan Zlatanissa tietynlainen hohto, mikä selittää ruotsalaisten palvovan asenteen miestä kohtaan, vaikka hän välillä päästeleekin varsin suuria sammakoita suustaan. Zlatan oli huonomaineisen Rodengårdin lähiön katujalkapallon kasvatti, jolla oli ongelmia niin kotona kun koulussakin. Silti nuoruusvuosien pyörävaras nousi Euroopan palkintopalleille ja tekee todennäköisesti enemmän rahaa minuutissa kuin keskivertoruotsalainen vuodessa. Kansallinen sankari, voisi sanoa. Sielultaan teini-ikäinen lähiön riitapukari, jolla on varaa ostaa omilla tuloillaan Ferrari Enzo.

Siitä huolimatta, että mielestäni Zlatan on käsittämätön kusipää, on minulla sentään kunnioitusta hänelle ja kaikille niille uskomattomille asioille, mitä hän on jalkapallon saralla saavuttanut. (Vaikken olekaan ruotsalainen.) Onhan se heinoa, että hän nousi mitättömästä tavallisuudesta paparazzien seuraamaksi tähtipelaajaksi ja ylitti kaikkien odotukset – niin itselleen ominaisella, niin ylilyövällä tavalla kuin vain mahdollista.

”En ole yhtä innoissani noista [remontti]jutuista, mutta yhteen asiaan jätin puumerkkini. Ripustin alakertaan punaisten tapettien päälle ison kuvan kahdesta likaisesta jalasta. Kaverini olivat haltioissaan meillä käydessään: Siistiä, mahtavaa, miten hieno kämppä ja sitä rataa: 'Mutta mitkä noi ällöttävät jalat on! Miten sä voit pitää tollasta paskaa seinillä?'

'Idiootit. Noilla jaloilla tämä luukku on maksettu.' ”

VIII: Stephen Chbosky; ELÄMÄNI SEINÄRUUSUNA

© adlibris.com

Luin kesällä perin monta kirjaa, mutta Elämäni seinäruusuna jätti minuun varmasti kaikista eniten jälkensä. Ostin pokkariversion Chboskyn esikoisteoksesta alkukeväästä, ja sittemmin olen joutunut paikkailemaan takakantta maalarinteipillä, sillä se oli niin kärsinyt. Olen lukenut kirjan jokaisen sivun vähintään kahdesti, ja voin sanoa käsi sydämellä, että tämä ei ole jäänyt tähän.

Charlie, lukion ensimmäisen vuoden opiskelija, on seinäruusu. Mikään muu juonessa ei ole relevanttia, sillä koko teos on Charlien kehityskertomus seinäruususta, no, vähän vähemmän seinäruusuksi. Charlie saa ystäviä ja keräilee ensimmäisiä kertoja; ensimmäinen rakkaus, ensimmäinen suudelma, ensimmäinen kerta auton ratissa, ensimmäinen kerta the Rocky Horror Picture Show'n lavalla. Lista jatkuu.

Kirja loi minulle toisen ulottuvuuden. Istuin usein kirjaa lukiessani rantakadulla ja katsoin laivojen lipuvan ohi. Myöhemmin, kun luin kirjaa metrossa tai lentokentällä, luulin edelleen olevani rannalla. Syksyllä kirjaa lukiessani mielessäni on edelleen kesä. Kirja syöpyi mieleeni pitkäksi aikaa, ja saatoin valvoa puoli kolmeen asti aamuyöllä koska halusin lukea ”vielä yhden sivun”. En ole ollut näin koulussa mihinkään kirjaan sitten ala-asteen, jolloin juoksin joka päivä koulusta kotiin lukemaan Twilight ia...

Pidin Chboskyn tyylistä esitellä Charlien elämää kirjeiden avulla. Kirjeissä pääsi paljon lähemmäs päähenkilöä kuin millään kaikkitietävälläkään kertojalla olisi päässyt. Charlie oli kirjeissään avoin ja suora, syöksi kaikki ajatuksensa paperille sen enempää kaunistelematta. Silti Chbosky sai paljastettua Charliesta loppuun asti aina jotakin uutta, joka piti mielenkiinnon yllä – ja sai uppoamaan syvemmälle Charlien elämään.

En voi sanoa samaistuneeni Charlien henkilöhahmoon, vaikka ajoittain tunsinkin hänen tuskansa. Charlie oli niin aito, ja ajoittain minusta tuntui kuin olisin oikeasti ollut hänen ystävänsä, ja ihan kuin hänen vitkerakenteiset, rönsyilevät ja kauniit kirjeensä olisivat oikeasti tulleet miljoonien muiden kirjan sivuja käännelleiden sijaan vain ja ainoastaan minulle. Vaikka kirjassa aikaa kuluukin vain vuosi, loppuun päästäessä tuntui siltä, että asuisin Charlien naapurissa, sillä tunsin hänet niin hyvin.

Chbosky on onnistunut luomaan päähenkilön sijasta kirjaan elämän, jonka hän on kirjeiden muodossa saanut kansien väliin. Kuten ei Twilight'kaan, ei Elämäni seinäruusuna ollut kaikkien aikojen lempikirjani, mutta lukuhetkellä, laivan lipuessa ohi, tuntui juurikin oikealta, että juuri tämä kirja oli tarttunut pokkarialennuksesta käteeni.

”Kun makasin sinä iltana sängyllä, laitoin Billie Holidayn levyn soimaan ja aloin lukea E.E. Cummingsin runoja. Kun olin lukenut runon, jossa verrattiin naisen käsiä kukkiin ja sateeseen, laskin kirjan käsistäni ja menin ikkunan luo. Tuijotin peilikuvaani ja puita sen takana pitkän aikaa. En ajatellut mitään. En tuntenut mitään. En kuullut levyä. Tuntikausia.

Minua todella vaivaa jokin. En tiedä, mikä.”

VII: John Steinbeck; YSTÄVYYDEN TALO

© adlibris.com

Ystävyyden talo on kirjallisuuden Nobelistin John Steinbeckin romaani vuodelta 1935. Steinbeckin myöhemmät teokset, kuten muun muassa Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään ja Hyvien ihmisten juhla olivat ainakin minulle tutumpia kuin Ystävyyden talo, mutta läpimurtoteos yllätti positiivisesti.

Kirja on kuvaus retuperällä olevista kaveruksista, joiden elämä koostuu pikkurötöstelystä, viinin juonnista ja riitelystä. Yhdellä päähenkilöistä, Dannyllä, on talo, jonka katon alla hän ystävystensä kanssa majailee. Aina, kun jollain heistä on pääsy käsiksi rahaan, ostavat he viiniä ja juovat rahansa – tai toistensa rahat, enemmän tai vähemmän luvatta. Loppujen lopuksi kaverukset ovat kuitenkin toisilleen hyviä, ja ystävyys pitää heidät yhdessä vaikka välillä riidat repivätkin.

Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin sanan ”hyväntuulinen”. Aluksi kirjaan oli vähän vaikea päästä mukaan, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen vei tarina mukanaan. Kirjassa on kaikkitietävä, nimetön kertoja, joka kertoo kaverusten tarinaa pieni pilke silmäkulmassa. Kertoja vakavoituu ainoastaan kirjan lopussa, jossa Dannyn ystävät lähtevät Dannyn hautajaisista eri teille. Ystävyys vain loppuu, noin vain.

Steinbeck saa kaverusten suhteellisen kurjan elämän vaikuttamaan mitä onnellisimmalta ja leppoisimmalta elelyltä Tortilla Flatin kylässä. Vankila, tappelut, köyhyys ja nälkä eivät aiheuttaneet minussa myötäkärsimystä, sillä Steinbeck kuvaili laitapuolen elämää varsin huolettomasti. Tällöin pääpaino kiinnittyikin miesten väliseen ystävyyssuhteeseen ja siihen, kuinka heidän elämänsä tosissaan pyörikin vain sen ympärillä.

Ystävyyden talo oli varsin mukavaa kesälukemista, sillä sen tarina ei vaatinut niin suurta heittäytymistä. Se eteni hitaasti, ja siihen pääsi nopeasti mukaan vaikka kirjan hetkeksi välillä laskikin. Sinänsä juuri hidastempoisen ja kaikessa kirjallisessa komeudessaan yksinkertaisen kerronnan vuoksi kirja ei herättänyt suuria tunteita, vaikka tarina ihan vaikuttava olikin. Steinbeckin leppoisa tyyli mukavasta kaupungista ja iloisista ihmisistä oli niin yltiöpositiivista, että sitä pystyi melkeinpä lukemaan vain aurinkoisina päivinä. Ei sekään mikään este tosin ollut, olihan tänä vuonna varsin kaunis kesä.

”He eivät heränneet äkkiä, eivät hosuneet eivätkä järkyttäneet fyysillisen olemuksensa tasapainoa äkkinäisillä liikkeillä. Ei, heidän heräämisensä oli yhtä keveätä ja hidasta kuin saippuakuplan irtoaminen puhaltajan olkipillistä. Hiljalleen heidän tahdonvoimansa kiteytyi. He rakensivat tulen lieteen ja keittivät teetä ja joivat sen hedelmätölkeistä ja asettuivat lopulta aloilleen etukuistin aurinkoon. Liekehtivät kärpäset loivat sädekehän heidän päänsä ympärille. Elämä hahmottui heidän vaiheillaan eilispäivän ja huomisen hahmoksi.”

VI: Linda Skugge, Belinda Olsson & Brita Zilg; PILLUPARVI

© bookcrossing.com

Pilluparvi on kolmen ruotsalaisen toimittajan kokoama teos, joka koostuu paristakymmenestä artikkelista. Artikkelit käsittelevät naiseutta ja tyttöyttä sekä erilaisia aiheita homoseksuaalisuudesta huumoriin ja esikuviin. Kirja herättää ennen kaikkea tunteita, sekä vihaa että iloa. Kaikessa raivostuttavuudessaan teos on kuitenkin erittäin hyvä, silmiäavaava ja huutavan tarpeellinen.

Jos kukaan koskaan kysyy minulta, miksi tai mihin feminismiä oikeastaan tarvitaan, aion lyödä heille käteen tämän kyseisen kirjan. Teoksen synnyttämät raivon ja vihan tunteet vastaavat prikulleen siihen kysymykseen. Ja mikä parasta, myös huvittavat ja iloiset kohdat vastaavat siihen kysymykseen. Tämä teos on äärimmäisen tarpeellinen juuri siksi, ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi edes ohimenevää hetkeä pohtia, miksi maailma tarvitsee feminismiä.

Kirjan luettuani halusin vain huutaa. Kirjassa kuvaillaan niin paljon vääryyttä; vääryyttä, jonka lopettamiseksi ei koko maailmassa tunnu olevan mitään aseita. Suurin teoksessa esiintyvä epäkohta on yhteiskunnan kaksinaismoralistisuus: se, että jo lapsesta lähtien tyttöjä ja poikia koskevat aivan eri säännöt. Sen sijaan, että pojille opetettaisiin, että tyttöihin ei saa koskea ilman lupaa, tyttöjä ei saa huoritella eikä raiskata, opetetaankin tytöille, miten välttää huoritelluksi tai raiskatuksi tuleminen.

Feminismiä (ja tätä kirjaa) tarvitaan, koska suomalainen huippu-uimari Emilia Pikkarainen pääasiallisesti esitellään mediassa Formula 1 -kuski Valtteri Bottaksen tyttöystävänä, vaikkei se suinkaan ole hänen suurin saavutuksensa.

Olen jo turta siihen, että kun kerron ihmisille olevani feministi, saan vastaukseksi kysyvän katseen ja oletuksen, että vihaan miehiä. Feminismi tarkoittaa sitä, että kannattaa sukupuolille yhtäläisiä oikeuksia – ei sitä, että vihaisin miehiä pyhästä sydämestäni. Olen feministi siksi, että joku kaunis päivä vielä minulta ei enää kysyttäisi, mihin feminismiä tarvitaan. Olen feministi siksi, että joku kaunis päivä vielä minä voin lukea Pilluparvea ruuhkabussissa ilman, että saan vihaisia ja tympääntyneitä katseita osakseni. Ihme miestenvihaaja.

”Aina kun luokka pääsi valitsemaan lajin, voittajaksi selvisi jalkapallo, koska pojat olivat aina yksimielisiä ja tyttöjen mielipiteet jakaantuivat kymmenen eri lajin välille. Kun päästiin pelaamaan, pojat olivat paljon tyttöjä parempia, ja he nauroivat ja ilkkuivat kömpelöille tytöille ja huokailivat alistuneesti: ”No, eihän sille mitään mahda, että ne on likkoja!” Sitten eräänä päivänä mekin innostuimme jalkapallosta. Aloimme treenata ja edistyimme aika mukavasti, jopa niin mukavasti, että meidät valittiin joukkueeseen ennen tiettyjä poikia. Ja niin muuttui ääni kellossa. 

Äkkiä mekin pääsimme mukaan, ja pojat kunnioittivat meitä ja kohtelivat meitä tasavertaisina eivätkä enää pitäneet itseään ylivoimaisina siitä luonnollisesta syystä, että he olivat poikia. ”

V: Anu Silfverberg; LUONTO PAKASTIMESSA

© cdon.fi

Anu Silfverberg puhuu teoksessaan Luonto pakastimessa asioista ja tunteista, joista ei puhuta ääneen. Tekstit ovat esseehköjä ja Silfverbergin sarkastinen huumorintaju uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Varsinainen lukuelämys.

Eläin. En ole koskaan kokenut syyllisyyttä eläinten tai eläinperäisten tuotteiden syömisestä, mutta kirjaa lukiessani jouduin pari kertaa syylisyyden valtaan. Olen hirviö. Olen myös käynyt Korkeasaaressa, jossa villieläimiä pidetään häkeissä ihmisten huviksi. HIRVIÖ.

Ihminen. ”Sinun takiasi planeetta räjähtää käsiin, lapset valvovat yötöissä ja eläimet roikkuvat kammottavissa parsissaan jäsenet mutkalla, katsovat silmillään kameraan, suoraan sinuun, koska tämä kaikki tapahtuu sinun takiasi ja sinun hyvinvointisi eteen, ole hyvä.” Että sellaista.

Koti. Silfverberg tutkailee virkistävän tarkasti ”maahanmuuttokriitikoiden” (ent. rasistien) argumentteja ja kääntää ne poliitikkojen omaksi häpeäksi. Ihanaa. Suoraa puhetta. 

Nainen. Silfverberg täytti myös feministikirjavajeeni! ”Feminismi on radikaali käsitys, jonka mukaan naiset ovat ihmisiä.” Loistavaa! Silfverberg pohtii loogisesti ja asiallisesti muun muassa sukupuolten vastakkainasettelua, feminismiä ja tasa-arvoa. Olisin voinut lukea aiheesta hänen pohdintojaan vielä sivukaupalla lisääkin.

Työ. Silfverberg pohtii osiossa työn merkitystä, rahaa ja Suomen luokkahäpeää. Luokkahäpeästä kertova osuus oli mitä mainiointa. En edes ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että ”keskiluokan ylpeys teeskennellystä työväenluokkaisuudesta” on oikea asia! Nyt kun ajattelen asiaa, se on päivänselvä. Kiitos, Anu.

Jumala. Uskonko minä? Mihin minä uskon? Miksi minä uskon? Silfverbergin ateistinen näkökulma uskontoon on virkistävä kokemus. (Mutta ateismi ei ole uskonto. Sen opin.)

Kuolema. ”Äkkiä millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, sillä kaikki yritykset laittaa asioita mittasuhteisiin tuhoutuvat alkuunsa. Ja ensimmäinen ajatus tuon tunteen tulvahtaessa (kyse on fyysisestä tunteesta) on: menen makaamaan tuohon asfaltille ja jään siihen.” Vau. Viimeisessä, kuolema-osioissa, Silfverberg tavallaan toteaa, että mikään ei ole mitään, vaikka kaikki onkin kaikkea. Hän ikään kuin kumoaa kaiken sanomansa, mutta toteaa kuitenkin, että ennen kuolemaansa on ihmisen hyvä puhua suunsa puhtaaksi ja kenties tutustua kvanttifysiikkaan. Kaikessa lyhykäisyydessään sanottuna, Silfverbergin teos Luonto pakastimessa oli varsin hyvä kirja. Suosittelen.

”On turha sanoa nunnien tarhaamalle lukutaidottomalle aids-orvolle, että tutustu kuule kirkkohistoriaan. Niin kauan kuin kirkot käyttävät maailmassa valtavaa maallista valtaa rahan, aseiden ja naisten kehojen hallinnan kautta, ei kysymyksen kysyjältä voida vaatia teologian cumua. Vähimmilläkin mahdollisilla tiedoilla on voitava puhua systeemistä, jolle juuri vähimmillä tiedoilla varustetut jäsenet ovat eniten mieleen.”

IV: Blaine Harden; LEIRI 14: PAKO POHJOIS-KOREASTA

© Gummerus Kustannus

Blaine Hardenin teos Leiri 14: Pako Pohjois-Koreasta kertoo Pohjois-Korean kenties pahamaineisimmalla vankileirillä syntyneen Shin Dong-hyukin uskomattoman pakenemiskertomuksen. Shin on tiettävästi ainoa, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileiriltä.

Harden sai kuulla Shinin tarinan hänen julkaistuaan koreankieliset muistelmansa muutama vuosi vapautumisensa jälkeen. Myöhemmin osoittautui, ettei Shin ollut muistelmissaan aivan rehellinen, ja Harden pääsi kirjassaan korjaamaan nämä väärentyneet totuudet.

Shin kasvatettiin leirillä täysin tiedottomana muusta maailmasta, ja hän kasvoikin siihen uskoon, että leiri on kaikki mitä on. Shin ei kaivannut ulkomaailmaa, sillä hän ei tiennyt sen olemassaolosta. Shin ei elätellyt toivoa paremmasta, sillä hän ei tuntenut muita vaihtoehtoja – eikä hän tiennyt, mitä toivo oli.

Kirja oli helppo lukea, mutta äärimmäisen vaikea käsittää. Kaikki kirjassa kuvaillut raa'at ja epäinhimilliset tapahtuvat ovat aitoja ja jatkuvat Pohjois-Koreassa edelleen. Jopa itse Shin on hämmästellyt, miten koskematon synnyinvaltionsa onkaan; koko maailma tietää, mitä siellä tapahtuu, mutta kukaan ei voi tehdä asialle mitään. Pohjois-Korean mukaan leiri 14:ää ei ole olemassakaan, vaikka se on koko maailman nähtävissä Google Earth -palvelussa. (Pohjois-)Korean keskusuutistoimisto totesi 6.3.2009, että ”Tässä maassa ei tunneta 'ihmisoikeuskysymystä', sillä kaikki viettävät mitä arvokkainta ja onnellisinta elämää.”

Shinillä on ollut vaikeuksia sopeutua elämään vapaudessa, sillä hän ei ole oppinut nuoruudessaan minkäänlaisia sosiaalisen kanssakäymisen taitoja; elämän tarkoitus oli selvytyminen hengissä keinolla millä hyvänsä, tarkoitti se sitten oman äidin kavaltamista, rottien syömistä tai keiton nuolemista lattialta. Häpeää Shin ei teoistaan osannut tuntea, sillä elämä oli pelkkää kamppailua ruuasta.

Blaine Harden on onnistunut yhteistyössä Shin Dong-hyukin kanssa onnistunut saattamaan suurelle yleisölle raa'an totuuden siitä, minkälaista elämä Pohjois-Korean vankileireillä on. Ja niin masentavaa kuin se onkin, asiat jatkuvat ennallaan. 

”'Rakkaus', 'armeliaisuus' ja 'perhe' olivat merkityksettömiä sanoja. Jumala ei ollut kadonnut tai kuollut – Shin ei ollut koskaan edes kuullut hänestä. Wieselin Yö-teoksen esipuheessa todetaan, että nuoren ihmisen tietämyksen kuolemasta ja pahuudesta pitäisi rajoittua siihen, mitä kirjoista oppii. Vankileirillä eläessään Shin ei tiennyt, että kirjallisuutta oli edes olemassa. Hän näki siellä vain yhden kirjan, korean kieliopin. Sitä piteli kädessään vartija-asuinen opettaja, jonka vyöltä roikkui revolveri ja joka alaluokilla pieksi hänen luokkatoverinsa hengiltä karttakepillä.”

III: Marja Björk; POIKA

© LIKE kustannus

Olin odottanut kyseisen teoksen lukemista heti sen listassa ensi kerran nähtyäni. Odotukseni olivat korkealla, vaikka tiesin, etteivät nuortenromaanit yleensä ole mitään kaunokirjallisuuden mestariteoksia. Kirja oli kuitenkin kaikki mitä odotin ja enemmän. Aihe oli mielenkiintoinen ja kirjan avattuani en pystynyt sitä sulkemaan ennen kuin olin lukenut viimeisen sivun viimeiset sanat.

Teos kertoo transsukupuolisen Marionin tarinan ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista aikuisiälle asti. Tarina on kuin päähenkilön itse kirjoittama, ja menee todella ihon alle. Kirja pohjautuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin, mikä herättää kirjan loputtua lukijalle ajatuksia; mikä tarinasta on totta, mikä keksittyä? Oliko kuvitteellisen Marionin kuvitteellinen äiti oikeastaan itse Björk?

Välillä Björkin kuvailema tarina on niin aidontuntuista, että olin kuin päähenkilön pään sisällä. Samaistuin päähenkilön elämään ja tunteisiin useammassa kohdassa kun osasin odottaakaan. Björkin kerronta oli sujuvaa ja mukaansavievää, kuin olisi kuunnellut päähenkilön kertovan tarinaansa. Kirja on draaman kaareltaa mitä perinteisin kehityskertomus, mutta silti koko muu maailma unohtui kun pääsi kirjassa vauhtiin.

Björk on taidokkaasti päässyt luomansa päähenkilön pään sisään ja ottanut perustan kertomukselleen oman poikansa kokemuksista. Päähenkilön kehitys ja kasvu saa lukijan tuntemaan sekä ilon että surun tunteita. Björkin tapa ilmaista vaikeatkin asiat yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi saa hämmästelemään; uudet tilanteet, joita ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi vaikuttavat nyt arkipäiväiseltä. Kirja avasi todella mielen ja muistutti, etteivät kaikkien ihmisten tarinat ole niin samankaltaisia kuin vahingossa erehtyy välillä uskomaan. Yksinkertaisuudessaan Björkin vahva ja tunteikas teos on ehdottomasti Finlandia Junior-ehdokkuutensa ansainnut. 

”Lähdin menemään mutsille. Ratikassa katselin vanhoja naisia eri silmin kuin ennen. Entä jos kenenkään elämä ei ollutkaan tavallista, pientä ja mitätöntä, entä jos Hakaniemen torin takana oleva kello ei näyttänytkään äidille ja muille, minkä verran ne olivat jo elämästään menettäneet, mitä jos noillakin muovikasseja raahaavilla tavallistakin tavallisimmilla raihnaisilla emokissoilla oli vielä tulevaisuutta, elämää, jota niiden ei tarvinnut hankkia, vaan joka oli, jopa liiankin leveänä ja suurena, melkein kestämättömänä. Mitä jos kaikki, jotka istuivat ratikassa tai kävelivät jalkakäytävällä ja ajoivat kohti kotia, olivatkin voimiensa äärirajoilla, jos kaikki muutkin enkä vain minä toivoivat vähän pienempää elämää eikä suuria kohtaloita, ja silti korkealla kerrostalon seinässä olevan kellon punaiset numerot kiirehtivät kaikkia jatkamaan ja ottaman vastaan, mitä tuleman piti.”

II: Paul Auster; ILLUUSIOIDEN KIRJA

© www.kirja.fi

Olen aina pitänyt Paul Austerin teoksista, eikä aluksi tiiliskiveltä vaikuttanut Illuusioiden kirja tuottanut pettymystä. Auster on saanut yhteen tarinaan kaksi eri tasoa, eri syvyyttä, jotka eri tyyleillään jakavat kirjan kuin useampaan ulottuvuuteen. Teos kertoo vaimonsa ja molemmat lapsensa lento-onnettomuudessa menettäneestä miehestä sekä hänen työstään unohdetun elokuvataiteilijan elämän tutkijana.

Syvimmiltään kirja on professori David Zimmerin selviytymistarina. Teoksen alussa hän on vaipumassa epätoivoon, sillä ei pysty jatkamaan elämää kohtaamansa tragedian jälkeen. Zimmer kuitenkin löytää merkityksen elämälleen ryhtyessään tutkimaan kuolleeksi luullun Hector Mannin unohdettuja elokuvia. Zimmerillä on rajattomasti rahaa, joille hän on nyt löytänyt merkityksen; hän matkustaa ympäri maailmaa Mannin elokuvien perässä.

Auster kertoo tarinaa tarinassa kuvaillessaan professori Zimmerin ajatuksia ja tulkintoja vanhoista filmeistä. Teos vaikuttaa ajoittain elämänkerralta tai tositarinalta, ja välillä unohtaakin, että kirjan kertomat elokuvat ovat täysin fiktionaalisia, aivan kuten Zimmerin elämäkin. Auster kirjoittaa terävästi ja osuvasti. Kaikki, mitä hän on teokseensa sijoittanut, on oikealla paikallaan. Kirjassa ei ole mitään liikaa; vaikka elokuvaselostuksetkin vaikuttavat pitkiltä ja pitkäveteisiltäkin, niihin uppoaa hetkessä.

Teoksessa päähenkilö kohtaa pelkonsa ja toteuttaa toiveensa, syventyy masennukseen, mutta löytää siitä elämälleen tarkoituksen. Kirjassa ristiriitaisetkin tunteet kulkevat käsi kädessä ja niiden kuvaukset ovat inhimillisiä ja jopa pelottavan aitoja – pysähdyin jopa miettimään, olisivatkohan kirjan tapahtumat saaneet syntynsä Austerin omasta elämästä?

Yritin etsiä kirjasta suosikkikohtaani, mutta en voinut osoittaa vain yhtä kohtaa, mikä jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan lopussa ympyrä lähes sulkeutuu professori Zimmerin kyetessä ylittämään pelkonsa, mutta välittömästi palatessaan kotiinsa ja viinakaapille. Teoksesta ei voisi muuttaa mitään, sillä ilman pienintäkään osaansa se ei enää olisi professori Zimmerin epätäydellisyydessään täydellinen selviytymistarina. 

”Se oli elämäni huikeimpia, riemasuttavimpia hetkiä. Olin puoli askelta todellisuuden edellä, tuuman tai pari ruumiini rajojen ulkopuolella, ja kun tapahtui juuri niin kuin olin aavistanutkin, ihoni tuntui muuttuneen läpinäkyväksi. En oikeastaan enää vienyt tiaa vaan sulauduin siihen. Se mikä oli ympärilläni oli myös sisälläni, ja minun tarvitsi vain katsoa itseäni niin näin koko maailman.”

I: Aki Ollikainen; NÄLKÄVUOSI

© Elisa Kirja

Nälkävuosi oli ensimmäinen koskaan kuuntelemani äänikirja. Kirjan valitessani ajattelin sen olevan yksi historiakirja muiden joukossa, sopiva kohde, jolla kokeilla äänikirjojen kuuntelemista. Aluksi kirja vaikutti pitkäveteiseltä ja ankealta, mutta ankeuden alta paljastui todella aidontuntuinen tarina nälkää kärsivästä Suomesta. Kirjan kertomus on tarinana toki koskettava, mutta päälimmäisenä minulle jäi mieleen Ollikaisen tapa kertoa tarinansa: teksti on karkeaa ja suoraa sekä esiintyvät metaforat ovat syvällisiä ja todella kaivavat tiensä lukijan mieleen.

Kirjassa mikään ei ole kaunista. Tarina ja tyyli tukevat toisiaan; millään muulla tavalla kerrottuna ei tarina nälkävuosista olisi yhtä ruma ja aito. Nälkää kärsivät henkilöt ovat surullisia annettujen olosuhteiden johdosta, mutta vahvoja taistelussaan nälkää vastaan, kun taas etuoikeutetummat nauttivat elämästään pitäen tilannettaan lähes itsestäänselvyytenä.

Historiallistakin näkökulmaa kirjassa on, vaikka se on kaunokirjallinen teos. Ollikaisen tarkoituksena on kuvailla vähemmälle huomiolle jääneiden ”tavallisten” ihmisten elämää, mutta mukaan mahtuu myös korkealuokkaisia Helsinkiläisiä sekä nimeltämainitsematon senaattori. Senaattorin silmin tarinaa tarkastellessa saattaa huomata monia tärkeitä uudistuksia autonomisen Suomen historiassa. 

Äänikirjaversio kirjasta osoittautui lopulta huonoksi valinnaksi, sillä äänikirjassa on vaikeampi palata taaksepäin. Teosta kuunnellessa olisin useampaan kertaan halunnut lukea joitakin kohtia uudestaan. Siitä huolimatta, että jotkut kohdat menivät ohitse liian nopeasti, oli kirjan juoni selkeä, vaikkakin ajoittain hieman tylsä. Tapahtumiin pysähdyttiin liiankin pitkiksi toveiksi kerrallaan ja ajoittain kerronta oli hieman liiankin yksityiskohtaista. Kirja oli kuitenkin taidokkaasti viimeistelty, joka yksinkertaisuudessaan tunkee syvälle alitajuntaan.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: kirja oli hyvä, mutta en pitänyt siitä.

”Nälkä on se kissanpentu, jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukuttiin avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle, ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.”