II: Paul Auster; ILLUUSIOIDEN KIRJA

© www.kirja.fi

Olen aina pitänyt Paul Austerin teoksista, eikä aluksi tiiliskiveltä vaikuttanut Illuusioiden kirja tuottanut pettymystä. Auster on saanut yhteen tarinaan kaksi eri tasoa, eri syvyyttä, jotka eri tyyleillään jakavat kirjan kuin useampaan ulottuvuuteen. Teos kertoo vaimonsa ja molemmat lapsensa lento-onnettomuudessa menettäneestä miehestä sekä hänen työstään unohdetun elokuvataiteilijan elämän tutkijana.

Syvimmiltään kirja on professori David Zimmerin selviytymistarina. Teoksen alussa hän on vaipumassa epätoivoon, sillä ei pysty jatkamaan elämää kohtaamansa tragedian jälkeen. Zimmer kuitenkin löytää merkityksen elämälleen ryhtyessään tutkimaan kuolleeksi luullun Hector Mannin unohdettuja elokuvia. Zimmerillä on rajattomasti rahaa, joille hän on nyt löytänyt merkityksen; hän matkustaa ympäri maailmaa Mannin elokuvien perässä.

Auster kertoo tarinaa tarinassa kuvaillessaan professori Zimmerin ajatuksia ja tulkintoja vanhoista filmeistä. Teos vaikuttaa ajoittain elämänkerralta tai tositarinalta, ja välillä unohtaakin, että kirjan kertomat elokuvat ovat täysin fiktionaalisia, aivan kuten Zimmerin elämäkin. Auster kirjoittaa terävästi ja osuvasti. Kaikki, mitä hän on teokseensa sijoittanut, on oikealla paikallaan. Kirjassa ei ole mitään liikaa; vaikka elokuvaselostuksetkin vaikuttavat pitkiltä ja pitkäveteisiltäkin, niihin uppoaa hetkessä.

Teoksessa päähenkilö kohtaa pelkonsa ja toteuttaa toiveensa, syventyy masennukseen, mutta löytää siitä elämälleen tarkoituksen. Kirjassa ristiriitaisetkin tunteet kulkevat käsi kädessä ja niiden kuvaukset ovat inhimillisiä ja jopa pelottavan aitoja – pysähdyin jopa miettimään, olisivatkohan kirjan tapahtumat saaneet syntynsä Austerin omasta elämästä?

Yritin etsiä kirjasta suosikkikohtaani, mutta en voinut osoittaa vain yhtä kohtaa, mikä jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan lopussa ympyrä lähes sulkeutuu professori Zimmerin kyetessä ylittämään pelkonsa, mutta välittömästi palatessaan kotiinsa ja viinakaapille. Teoksesta ei voisi muuttaa mitään, sillä ilman pienintäkään osaansa se ei enää olisi professori Zimmerin epätäydellisyydessään täydellinen selviytymistarina. 

”Se oli elämäni huikeimpia, riemasuttavimpia hetkiä. Olin puoli askelta todellisuuden edellä, tuuman tai pari ruumiini rajojen ulkopuolella, ja kun tapahtui juuri niin kuin olin aavistanutkin, ihoni tuntui muuttuneen läpinäkyväksi. En oikeastaan enää vienyt tiaa vaan sulauduin siihen. Se mikä oli ympärilläni oli myös sisälläni, ja minun tarvitsi vain katsoa itseäni niin näin koko maailman.”