VII: John Steinbeck; YSTÄVYYDEN TALO

© adlibris.com

Ystävyyden talo on kirjallisuuden Nobelistin John Steinbeckin romaani vuodelta 1935. Steinbeckin myöhemmät teokset, kuten muun muassa Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään ja Hyvien ihmisten juhla olivat ainakin minulle tutumpia kuin Ystävyyden talo, mutta läpimurtoteos yllätti positiivisesti.

Kirja on kuvaus retuperällä olevista kaveruksista, joiden elämä koostuu pikkurötöstelystä, viinin juonnista ja riitelystä. Yhdellä päähenkilöistä, Dannyllä, on talo, jonka katon alla hän ystävystensä kanssa majailee. Aina, kun jollain heistä on pääsy käsiksi rahaan, ostavat he viiniä ja juovat rahansa – tai toistensa rahat, enemmän tai vähemmän luvatta. Loppujen lopuksi kaverukset ovat kuitenkin toisilleen hyviä, ja ystävyys pitää heidät yhdessä vaikka välillä riidat repivätkin.

Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, valitsisin sanan ”hyväntuulinen”. Aluksi kirjaan oli vähän vaikea päästä mukaan, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen vei tarina mukanaan. Kirjassa on kaikkitietävä, nimetön kertoja, joka kertoo kaverusten tarinaa pieni pilke silmäkulmassa. Kertoja vakavoituu ainoastaan kirjan lopussa, jossa Dannyn ystävät lähtevät Dannyn hautajaisista eri teille. Ystävyys vain loppuu, noin vain.

Steinbeck saa kaverusten suhteellisen kurjan elämän vaikuttamaan mitä onnellisimmalta ja leppoisimmalta elelyltä Tortilla Flatin kylässä. Vankila, tappelut, köyhyys ja nälkä eivät aiheuttaneet minussa myötäkärsimystä, sillä Steinbeck kuvaili laitapuolen elämää varsin huolettomasti. Tällöin pääpaino kiinnittyikin miesten väliseen ystävyyssuhteeseen ja siihen, kuinka heidän elämänsä tosissaan pyörikin vain sen ympärillä.

Ystävyyden talo oli varsin mukavaa kesälukemista, sillä sen tarina ei vaatinut niin suurta heittäytymistä. Se eteni hitaasti, ja siihen pääsi nopeasti mukaan vaikka kirjan hetkeksi välillä laskikin. Sinänsä juuri hidastempoisen ja kaikessa kirjallisessa komeudessaan yksinkertaisen kerronnan vuoksi kirja ei herättänyt suuria tunteita, vaikka tarina ihan vaikuttava olikin. Steinbeckin leppoisa tyyli mukavasta kaupungista ja iloisista ihmisistä oli niin yltiöpositiivista, että sitä pystyi melkeinpä lukemaan vain aurinkoisina päivinä. Ei sekään mikään este tosin ollut, olihan tänä vuonna varsin kaunis kesä.

”He eivät heränneet äkkiä, eivät hosuneet eivätkä järkyttäneet fyysillisen olemuksensa tasapainoa äkkinäisillä liikkeillä. Ei, heidän heräämisensä oli yhtä keveätä ja hidasta kuin saippuakuplan irtoaminen puhaltajan olkipillistä. Hiljalleen heidän tahdonvoimansa kiteytyi. He rakensivat tulen lieteen ja keittivät teetä ja joivat sen hedelmätölkeistä ja asettuivat lopulta aloilleen etukuistin aurinkoon. Liekehtivät kärpäset loivat sädekehän heidän päänsä ympärille. Elämä hahmottui heidän vaiheillaan eilispäivän ja huomisen hahmoksi.”