X: Paolo Giordano; ALKULUKUJEN YKSINÄISYYS

© adlibris.com

Isäni, matemaattisfyysisten aineiden lehtori, on yrittänyt tuputtaa Alkulukujen yksinäisyyttä lukujononi jatkeeksi jo vuosia, mutta olen joka kerta siltä jotenkin välttynyt. Huomatessani kirjan diplomikirjalistalla, päätin, että on korkea aika tarttua tähän hämärältä kuulostavaan matikkakirjaan.

Miksi, oi miksi, odotin 6 vuotta lukeakseni tämän kirjan? Alkulukujen yksinäisyys ei olekaan fysiikkaopus, kuten nimestä voisi päätellä, vaan herkkä rakkaustarina, jossa osapuolet, Alice ja Mattia, eivät koskaan oikein saa toisiaan. Teoksen nimi viittaakin heidän väliseen suhteeseensa: alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat lähellä toisiaan, mutta niiden välissä on aika joku parillinen luku. Ne eivät koskaan kosketa toisiaan. 

Molemmat päähenkilöt, Alice ja Mattia, ovat kärsineet lapsuudessaan trauman, joka seuraa heitä aikuisiälle asti. Alice joutui hiihto-onnettomuuteen, jossa hänen toinen jalkansa vammautui pysyvästi. Mattia puolestaan jätti kehitysvammaisen kaksoissiskonsa puistoon, josta tämä katosi jäljettömiin. Alice sairastui myöhemmin anoreksiaan ja Mattia alkoi satuttamaan itseään. Lukioaikana kaksi haavoittunutta nuorta löysivät toisensa ja heistä tuli läheisiä. Kuitenkaan he eivät koskaan päässeet tarpeeksi lähelle, ja aikuisuuden myötä kaksikon tiet erosivat.

Kirjailija Paolo Giordano on italialainen fyysikko. Alkulukujen yksinäisyys on hänen esikoisteoksensa. Kirjailijan fyysikkotausta ei paista läpi muusta kuin otsikosta. Teksti on sujuvaa ja erittäin harkittua. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mistä minä pidän. Toisaalta Giordano on jättänyt kenties tarkoituksella tarinaan aukkoja, jotka eivät sinänsä haittaa tarinan etenemistä, mutta jäävät ärsyttämään lukijaa. Muun muassa mysteeriksi jää, mitä Alicen hiihto-onnettomuudessa oikeasti tapahtuu ja mihin maahan Mattia lähtee opiskelemaan. Sinänsä lisätieto olisi irrelevanttia, mutta tarina jää vähän reikäiseksi, kun esille tulee vain kerronnan kannalta olennaisimmat asiat. 

Kirjan juoni ei ollut mielestäni sen paras osuus, vaikka oli tarinakin kiehtova ja koskettava. Giordanon yksinkertainen ja kaunis tyyli oli se, mikä tekee teoksesta todella useamman lukukerran arvoisen. Joka ikinen kielikuva, joka ikinen lyhyt lause ja joka ikinen repliikki on kohdallaan ja korvaamattoman arvokas Alicen ja Mattian kertomukselle.

”Alice painoi Balossino-Corvolin ovipuhelimen nappia, ja valo sen vieressä syttyi kuin viimeisenä varoituksena. Ensin kuului rahinaa ja sitten Mattian äiti vastasi säikähtäneellä äänellä.

'Kuka siellä?'

'Rouva, täällä on Alice. Anteeksi että häiritsen näin myöhään, mutta... onko Mattia kotona?'

Toisessa päässä vallitsi mietteliäs hiljaisuus. Alice siirsi hiuksensa oikean olkapään ylitse eteen, ja hänelle tuli epämukava tunne, että häntä katseltiin ovipuhelimen kameran lävitse. Sitten ulko-ovi aukeni napsahtaen ja Alice hymyili kameraan kiitokseksi ennen kuin astui sisään.

Kerrostalon tyhjässä rappukäytävässä hänen askeleensa kaikuivat kuin sydämenlyönnit. Huono jalka tuntui täysin elottomalta, aivan kuin sydän olisi unohtanut pumpata siihen verta.

Asunnon ovi oli raollaan, mutta eteisessä ei ollut ketään häntä vastassa. Saanko tulla sisään? Alice kysyi työntäessään oven auki. Mattia ilmestyi olohuoneesta ja pysähtyi ainankin kolmen askeleen päähän hänestä.”