XII: Dennis Lehane; SULJETTU SAARI

© adlibris.com

Olin hyvin skeptinen Dennis Lehanen Suljettua saarta kohtaan, sillä yksin ollessani pelkään jopa pimeää. Otin kirjan mukaani kun lähdin töihin iltavahtimestariksi Olympiastadionille, mikä myöhemmin osoittautui huonoksi ratkaisuksi. En saanut luettua kirjaa loppuun. 

Kirja alkoi ihan tyypillisen jännärin tavoin, ehkä hieman hitaasti. Siinä on kaikki pelottavuuden ainekset: kadonnut vanki, eristetty saari, paha myrsy ja salamyhkäisyyttä kenties turhankin paljon. Kirja osoittautuikin äkkisyväksi; kun siitä tuli pelottava, se tapahtui yhdellä rysäyksellä. Yhtäkkiä ei tiennytkään enää, mihin uskoa. Päähenkilö Teddyn keskustelut kuolleen vaimonsa kanssa sekoittuivat todellisuuteen ja aiheuttivat hämmentystä allekirjoittaneessa. 

Teoksessa kertoja kertoo kaikkitietävästä näkökulmasta, muttei lue muiden kuin Teddyn ajatuksia. Takaumat ja harhatkin tulevat Teddyn pääkopasta. Päähenkilö on jumissa mielisairaalassa, joka saa hänetkin vähän pois tolaltaan. Kaikenlaiset pillerit ja huhut sairaalan tekemistä ihmiskokeista saa itse kunkin epäilemään mielenterveyttään. Lopussa seisova yllätys kepeästi tuhoaa kaiken mihin kukaan on ikinä uskonut ja saa lukijankin epäilemään, mikä kirjassa oli totta ja mikä kenenkin kuvitelmaa. 

Kirjan lukeminen sai epäilemään kaikkea, ja pimeitä käytäviä vahtiessa meinasi tulla useampaan otteeseen omaa äitiä ikävä... Ei enää koskaan pelottavia kirjoja töihin. En ole ikinä ollut jännittävien kirjojen ystävä, ja Lehanen Suljettu saari onkin ensimmäinen lajinsa edustaja, jonka olen lukenut. Se oli taidokkaasti kirjoitettu, eikä lukijalle annettu vinkkejä tulevasta pilaamaan yllätystä. Loppuratkaisua ei olisi yksinkertaisesti voinut kuvitellakaan. Edes takakansi ei anna vihjeitä juonen kulusta, joten lukijalle on todella maailma avoinna.

Kirjasta on tullut myös elokuva, jonka katsoin kirjan luettuani. Suljetun saaren(kin) kohdalla elokuva oli mielestäni huonompi kuin kirja. Kirjoitettu teksti on paljon rikkaampaa niin sisällön, yksityiskohtien kuin kuvailunkin osalta kuin elokuva. Elokuva oli ennalta-arvattavampi, kun taas kirjassa harhaanjohtavat yksityiskohdat estivät näkemästä ”totuutta”. Mikä se nyt sitten ikinä onkaan.

Kirjan luettuani, taaksepäin katsoessa loppuratkaisu oli koko ajan ihan silmieni alla. Kaikki harhat ja kaikki repliikit viittasivat siihen. Kirjan luettuani tunsin oloni tyhmäksi. Kuinka minä en tajunnut tätä? Olenkohan hullu?

”Kuunvalossa kiipeäminen kesti puolitoista tuntia. Tähdet tarkkailivat häntä paljolti samalla tavoin kuin rotat olivat tarkkailleet, ja hän kadotti Doloresin kiivetessään, ei saanut tämän kuvaa enää mieleensä, ei nähnyt hänen kasvojaan tai käsiään tai liian leveää suutaan. Ensimmäistä kertaa kuolemansa jälkeen Dolores tuntui kadonneen kokonaan. Teddy tiesi sen johtuvan ruumiillisesta rasituksesta ja unen ja ruoan puutteesta, mutta Dolores oli joka tapauksessa poissa. Poissa Teddyn kiivetessä kuunvalossa. 

Mutta Teddy kuuli Doloresin äänen. Vaikka ei nähnytkään Doloresia missään, Teddy kuuli hänen sanovan: Anna mennä, Teddy. Anna mennä. Sinä voit aloittaa uuden elämän.”