XX: Kaisa Viitanen: PAPERITTOMAT

© Kaisa Viitanen, kaisaviitanen.com

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähäisin, kirjallisuusdiplomia varten lukemani teos oli toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän yhdessä toteuttama ”Paperittomat”, joka kertoo oleskeluluvatta Euroopassa olevista ihmisistä. Jätin kirjan kahdesta syystä viimeiseksi; se vaikutti ylivoimaisesti mielenkiintoisimmalta kaikista kahdestakymmenestä kirjasta ja se oli niin suuri, ettei se mahdu kirjahyllyyni. Kirja siis makasi läppärini näppäimistön päällä viikon päivät, ennen kuin otin sen mukaani töihin verkkaisen lauantaipäivän viihdykkeeksi.

Olen töissä vahtimestarina, ja lauantaisin aamuvuoroon tullessani maahanmuuttajataustainen siivooja tervehtii minua lähtiessään kotiin. Voin kuvitella hänen työpäivänsä alkaneen joskus aamuviiden ja -seitsemän välillä, sillä hän lähtee jo ennen yhdeksää. En ole aiemmin miettinyt, onkohan hänellä työluvat kohdallaan. Luettuani Viitasen ja Tähjän kokoaman ”Paperittomat” olen lähes varma, että ei todellakaan ole.

”Paperittomat” kertoo parinkymmenen kotimaastaan lähteneen ihmisen tarinan. Osan heistä oli pakko lähteä kotimaastaan säilyäkseen hengissä, osa lähti tavoittelemaan suurempaa omaisuutta tai korkeampaa elämäntasoa unelmiensa Euroopasta. Tarinat eivät päättyneet toivotulla tavalla; suurin osa tuli Eurooppaan salakuljettajien piilottelemina, jäivät kiinni ja joutuivat karkoitetuiksi. Heidän perheensä olivat usein uhranneet koko omaisuutensa saadakseen lapsensa tai sukulaisensa pakoon Eurooppaan. Kerran maastaan paenneen ei ole helppo palata takaisin; useita uhkaisi kuolema, sillä he ovat kerran maastaan lähteneet. Koska he eivät laillisesti saa jäädä Eurooppaan, ja kotimaassa uhkaisi teloitus, he ovat kodittomia, rahattomia ja turvattomia eläessään laittomasti, piilossa poliiseilta.

Saimme äitini kanssa aikaiseksi hyvän keskustelun kirjan tiimoilta, sillä hän ratkaisee työkseen oleskelulupa-asioita ja näkee kirjassa kuvailtuja ihmisiä työssään joka päivä, paperilla ja kasvokkain. Teos ”Paperittomat” antaa pitkälti sen kuvan paperittomista, että heitä ei mikään valtion byrokratia kuuntele vaan pyrkii lähettämään takaisin kotimaahan kohtaamaan kuolemansa. Todellisuudessa monilla paperittomilla on niin kova hinku jäädä paremman elämän perässä Eurooppaan, että tarinat dramatisoituvat merkittävästi tuomioistuimen edessä. Suomesta käsin on todella vaikea arvioida, missä maassa asiat ovat oikeasti niin huonosti kuin turvapaikanhakijat väittävät ja missä eivät. Äitini kaltaisen tuomarin on käytännössä lähes mahdotonta tietää, kuka paperittomista puhuu totta taustoistaan ja kuka valehtelee. 

Teokseen kootut tarinat olivat todella koskettavaa luettavaa ja kodittomien, laittomien ihmisten kohtalot saivat todella arvostamaan sitä, mitä itselläni on. Niinkin pieneltä vaikuttava asia kuin Suomen passi avaa minulle ovet lähes mihin tahansa maailman maahan. Olen tehnyt ulkomailla töitäkin (tosin EU:n sisällä) käytännössä kohtaamatta byrokratiaa lainkaan. Maahanmuutto ja paperittomuus ovat isoja ja vaikeita asioita, eikä yksi kirja kerro kuin sivujensa verran tarinoita paperittomuudesta ja sen vaikutuksesta yksittäisiin ihmisiin. Ongelma ei ole niin mustavalkoinen kuin media usein sen esittää, sekä puolesta että vastaan. 

”Paperittomat” luettuani tiesin tasan tarkkaan, mikä tulee olemaan yhteishaussani ensimmäinen hakutoive. Tervehdin lauantai-aamuisin iloisesti viheltelevää siivoojaa hymyissä suin, ja salaa toivon hänen saavan oleskella ja tehdä työtä Suomessa virallisesti. Paperittoman kohtaloa en toivoisi kenellekään, tappotuomiota vielä vähemmän, mutta on vain niin paljon, mitä yksi ihminen voi maailmanlaajuiselle ongelmalle tehdä. Tämän kirjan lukeminen ja mielensä avaaminen, asian tutkiminen ja pohtiminen ovat hyvä alku. On olemassa niin monta tarinaa, kun on paperitontakin. Viidestä kahdeksaan miljoonaa. Tämä kirja kertoo niistä tuhannesosan.

”Minä olen ollut Belgiassa neljä vuotta. Sukulaismies järjesti salakuljettajan avulla lennot Guinean Conakrystä Brysseliin, jossa anoin turvapaikkaa. Aluksi meni hyvin. Pääsin oppisopimuskoulutukseen, ja mukava belgialainen rakennusmies opetti muuraamaan, laatoittamaan ja rakentamaan portaita. Asuin vuokrahuoneessa, ja minulla oli kavereita eri maista.

Kaikki muuttui vuotta myöhemmin, kun Belgia kieltäytyi myöntämästä minulle turvapaikkaa. En tiedä, miksi, sillä niissä papereissa ei ollut perusteluja.”

”En enää tiedä, kuka olen. En vietä enää muslimien ramadania, mutta käyn joskus kirkossa. En ole serbi, albaani enkä ruotsalainen. Olen vain ihminen ilman kotimaata.”

XIX: Sophie Kinsella: MINISHOPPAAJA

© adlibris.com

Minishoppaaja on Sophie Kinsellan kuudes romaani Himoshoppaaja-sarjassa. Pääosissa ovat himoshoppaaja Becky, miehensä Luke ja heidän villi kaksivuotias tyttärensä Minnie. Tarina seuraa Beckyn ponnisteluja järjestää miehelleen yllätysjuhlat.

Luin ensimmäisen osan Himoshoppaaja-sarjasta muistaakseni ala-asteikäisenä. Sen jälkeen en lukenut pariin vuoteen mitään muuta kun Kinsellan tuotantoa, pääasiassa englanniksi. Hänen chick lit -romaaninsa ovat sopivan kevyitä ahmittavaksi jopa useamman kerrallaan. Kirjasarjan päähenkilön Beckyn touhut herättävät joskus niin paljon myötähäpeää, etten tiedä, miten suhtautua. 

Olin lukenut Minishoppaajan ensimmäiset 13 sivua ostettuani sen Heathrown lentokentältä julkaisuvuonnaan 2011. Nyt, ryhtyessäni urakkaan uudestaan, muistin päivänselvästi, miksi kirja olikaan aikaisemmin jäänyt kesken. Tarina ei lähtenyt rullaamaan eikä siihen päässyt mukaan. Edelliset Himoshoppaajat ovat vetäneet välittömästi imuunsa, mutta Minishoppaaja ei vakuuttanut ensialkuun yhtään.

Puoliväliin päästyäni en voinutkaan enää lopettaa. Vanha kunnon Kinsella kepeällä tyylillään ei lopulta jättänytkään kylmäksi. Samat vanhat myötähäpeän tunteet naurun seassa olivat edelleen tallella. Minishoppaaja-nimi oli kuitenkin harhaanjohtava; kirja pyöri aivan yhtä lailla Beckyn ja Beckyn kulutustottumusten ympärillä kuten edellisetkin viisi osaa. Kaksivuotias Minnie jäi sivurooliin, mutta haitanneeko tuo. Eiköhän hänestä saada lukea vielä tulevissa Himoshoppaaja-kirjoissa. 

Nopealukuinen Minishoppaaja oli mukavaa joululomaluettavaa, ja Kinsellan tyyli on aina ollut minulle mieluisa. Juonen kannalta kirja oli samalla kaavalla rakennettu kuten edeltäjänsäkin – 540:sta sivusta viimeiset 200 menivät loppuhuipennusta odotellessa. Alun kankeudesta huolimatta Kinsella on aina Kinsella – hän ei päässyt tuottamaan pettymystä kuudennessakaan Himoshoppaaja-kirjassaan. En aina lue chick littiä, mutta kun luen, se on mitä todennäköisimmin juurikin Sophie Kinsellaa. Ja ihan syystä.

”'Halleluuja', sanoo lähetti. 'Kuittaus tähän, rouva.' Hänen katseensa osuu autoon. 'Hei! Nuori neiti!'

Minä katson samaan suuntaan ja vedän henkeä. Helvetti. Minnie on kiivennyt auton ohjaamoon.

'Ajaa!' hän kiljuu innoissaan kädet ratilla. 'Minnie ajaa!'

'Anteeksi!' Juoksen nostamaan Minnien maahan. 'Minnie mitä ihmettä sinä – ' Lyön käden suulleni.

Koko ratti on hunajan peitossa. Penkillä, ikkunassa ja vaihdekepissä on hunajaa ja leivänmuruja.

'Minnie!' suhisen raivoissani. 'Tuhma tyttö! Mitä sinä olet mennyt tekemään?' Mieleeni juolahtaa kamala ajatus. 'Missä sinun leipäsi on? Mitä sinä olet tehnyt sille? Mihin sinä –'

Katseeni osuu kojelaudan kasettisoittimeen.
Ei... helvetin helvetti.”

XVIII: Miina Savolainen: MAAILMAN IHANIN TYTTÖ

© voimauttavavalokuva.net

Maailman ihanin tyttö on Miina Savolaisen kirja, joka kertoo kymmenen lastenkodissa kasvaneen lapsen ja valokuvaaja Savolaisen yhteisestä, palkitusta yli kymmenvuotisesta valokuvaprojektista. Teos sisältää valokuvien lisäksi sekä kymmenen tytön että Miina Savolaisen pohdintoja projektista.

Ensimmäiset kolme neljäsosaa kirjasta oli valokuvia. En ole erityisen taiteellinen ihminen, enkä ole koskaan kokenut saavani paljoa irti valokuvista, mutta Savolaisen ottamat kuvat olivat tunnelmaltaan todella vaikuttavia. Tytöt olivat kuin syntyneitä kameran eteen, eikä havaittavissa ollut heidän myöhemmin mainitsemaansa pelkoa. Kuvat olivat todella satumaisia ja jotkin niistä jopa uskomattomia. Saako tällaisia aikaan ilman kuvanmuokkausohjelmia?

Kuvauspaikat, kuvakulmat, tyttöjen asut, asennot ja ilmeet ovat kaikki heidän itsensä tarkkaan harkitsemia. Esimerkiksi eräs kuva punatukkaisesta tytötstä heinikon keskellä pieni, kultainen kruunu päälaellaan oli mielestäni varsin taiteellinen. Kuvat kertoivatkin paljolti siitä, millaisena kuvattavat haluavat nähdä itsensä – prinsessana pellossa tai morsiamena jäätyneen järven yllä. Haastatteluissaan tytöt kertoivat olleensa peloissaan ja jännittyneinä, mutta kuvat ovat kaikki hyvin rauhallisia ja harmonisia, eikä ketään näytä varsinaisesti hermostuttavan.

Savolainen on työskennellyt lastenkodeissa jo pitkään, ja kertoo paljon työssään tapaamistaan lapsista ja siitä, kuinka heissä on jotakin erilaista kuin ”tavallisissa” lapsissa. Savolainen tuntuu olevan taitava lukemaan ihmisiä, minkä luulisi olevan hyödyksi hänen valitsemallaan urapolulla. 

Savolainen aloitti valokuvaprojektin alun perin saadakseen lastenkodin nuoret näkemään itse, kuinka tärkeitä, arvokkaita ja kauniita he ovatkaan. Projektissa avainasemassa oli valokuvaajan ja kuvatun välille syntynyt luottamussuhde – lapsi uskaltaa näyttää, millainen oikeasti on. Valokuvat olivat ehdottomasti kirjan vaikuttavin osa, vaikka Savolainen kommentoi ja taustoittaakin projektia teksteissään varsin perusteellisesti ja syvällisesti. 

Kirjan lainatessani en tiennyt, mitä odottaa. Näin jälkeenpäin voisi lukukokemusta verrata vaikkapa siihen, että kuuntelee jonkun todella hyvän biisin. Niin hyvän, että se pitää kuunnella vielä uudestaan, että ehtii kuulla ihan kaikki sanat. 

”Kuvat ovat tehneet musta erikoisen, uniikin. Vieläkin tunnen samoin, vaikkei kuvia enää otetakaan. Mä tiedän, että mä pärjään. Mun mielestä on ollut tosi hienoa olla mukana näin isossa projektissa. Mä uskon, että tämä on jotain niin suurta, että se tulee auttamaan vielä monia ihmisiä.”

”Ei niin, ettenkö haluaisi olla oma itseni, vaan että voin olla jotain muutakin.”

XVII: Anne Muhonen: YSTÄVÄNI VARJO

© kirjasampo.fi

Ystäväni varjo on sarjakuvataiteilija Anne Muhosen vuonna 2009 ilmestynyt teos. Se kertoo yksinäisestä ompelijattaresta, joka ystävystyy oman varjonsa kanssa.

En ole Hesarin sarjakuvien lisäksi juurikaan lukenut sarjakuvia sen jälkeen, kun äitini lopetti Aku Ankan tilaamisen talouteemme (noin 6 vuotta sitten). Olin hyvin skeptinen Ystäväni varjoa kohtaan, kun tajusin sen olevan sarjakuva, olin nimittäin kirjoja kirjalistasta valitessani pyrkinyt välttelemään niitä viimeiseen pisaraan asti. Ystäväni varjo oli kuitenkin osiossa, josta luin kaikki kirjat, joten kuin vahingossa tuli sekin lainattua. En edelleenkään usko, että mikään kaunokirjallinen sarjakuvateos ikinä pystyy kilpailemaan Aku Ankan kanssa, mutta Ystäväni varjo pääsi lähelle. 

Luulin Ystäväni varjon olevan jonkin sortin lastenkirja, mutta tarina oli kyllä aivan liian syvällistä ja vakavaa lapselle luettavaksi. Kaikessa absurdiudessaan varjonsa kanssa kaveeraava tyttö on kuitenkin inhimillinen olento ja herättävä muistutus siitä, että jotkut ihmiset ovat aina yksin. Olessani kesätöissä vanhustenhuollossa näin paljonkin yksinäisyyttä, mutta Ystäväni varjo avasi silmäni sille, että myös joku minun ikäiseni on tälläkin hetkellä yksin. 

Sen enempää juonipaljastuksia tekemättä Ystäväni varjo oli hyvä, eläväinen tarina ja Muhonen oli kertonut sen kuvina selkeästi, mutta vivahteikkaasti. Kuvat ovat hienoja ja taidokkaita, ja päähenkilö on saatu vaikuttamaan hyvin ilmeikkäältä. Myös varjo, joka on musta, ihmisen muotoinen hahmo ilman kasvoja, on esitetty inhimillisenä olentona, ja Muhonen on saanut hänen olemuksensa vangittua vuorosanojen ja liikkeiden avulla todella hyvin. 

” – Olen yrittänyt etsiä ystäviä töistä ja harrastuksista, mutta...
– Eipä ihme, jos kukaan ei soita sinulle, puhelimesi johto ei ole seinässä kiinni!
– Ei tietenkään. Tuntuu huomattavasti mukavammalta olla tietoisesti tavoittamattomissa kuin vain unohduksissa. Sitä voi vaikka kuvitella, että juuri nyt joku soittaa minulle, muttei saakaan kiinni, jolloin soittaja ajattelee: 'Hän on varmaan tekemässä jotain jännää, harmi, etten ole mukana!'
– Eipä ihme, jos kukaan ei soita sinulle, puhelimesi johto ei ole seinässä kiinni!
– Ei tietenkään. Tuntuu huomattavasti mukavammalta olla tietoisesti tavoittamattomissa kuin vain unohduksissa. Sitä voi vaikka kuvitella, että juuri nyt joku soittaa minulle, muttei saakaan kiinni, jolloin soittaja ajattelee: 'Hän on varmaan tekemässä jotain jännää, harmi, etten ole mukana!'”

XVI: Marjaneh Bakhtiari: MISTÄÄN KOTOSIN

© ordfontforlag.se

Mistään kotosin on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin teos vuodelta 2005. Teoksessaan Bakhtiari käsittelee maahanmuuttotematiikkaa ja parodioi humoristiseen tyyliinsä maahanmuuttajaelämää päähenkilönsä Baharin elämän kautta. Bahar on Iranissa syntynyt ja Malmössä kasvanut, aivan kuten luojansa Bakhtiari. 

Kirjassa ei ollut varsinaisesti punaista lankaa, vaan tarina käsitteli Baharin elämän tapahtumia pitkälti kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta aikuisuuteen. Ajoittain kertomuksessa sivuutettiin myös Baharin tai hänen perheenjäsentensä maahanmuuttajaystävien tarinoita. Ajoittain juonta oli vaikea seurata, sillä sivuhenkilöitä oli paljon ja tarinaan tuli usein aukkoja useiden vuosien aikahyppyjen vuoksi.

Bakhtiari käyttää selkeästi omaa maahanmuuttajataustaansa apuna kertoessaan Baharin tarinaa. Päähenkilön elämän kuvailu on luontevaa ja aidon oloista. Kirjassa on paljon vuorosanamuotoista keskustelua, jonka Bakhtiari on osannut hyvin sovittaa teini-ikäisten henkilöhahmojensa suihin. Myös teoksen suomenut Leena Peltomaa on saanut vuoropuhelut luonteviksi käyttämällä ajanmukaista puhekieltä. 

Aiheeltaan ja teemoiltaan teos on tietysti ajankohtainen, oltiin Suomessa taikka Ruotsissa. Bakhtiari ottaa sopivasti kantaa valtavästölle muotoutuneisiin pinttyneisiin stereotypioihin ja kumoaa niitä varovasti helposti lähestyttävän ja inhimillisen päähenkilönsä kautta. Välillä tuli vähän tyhmä olo, että on itsekin sortunut järkyttävän mustavalkoisiin näkemyksiin maahanmuuttajista. Tarina oli opettavainen ja ihan huvittava, vaikken pitänytkään teosta varsinaisena kaunokirjallisuuden mestariteoksena. 

Täysin englanninkielentaidoton ei varmasti saa ihan kaikesta kiinni, sillä Bakhtiari oli luonut yhden kokonaan hyvin murteellista (ja varsin huonoa) englantia puhuvan hahmon. Myöskään farsin kielen osaamisesta ei olisi ollut haittaa, vaikkeivat yksittäiset vuorosanat olleetkaan niin merkittävässä roolissa juonen ymmärryksen kannalta. Tulin silti siihen lopputulokseen, että Bakhtiarin romaanille tekisi varmasti oikeutta lukea se sen alkuperäiskielellä, eli ruotsiksi, vaikka Peltomaa käännöksessään pahimmilta käännöskukkasilta välttyikin.

”Bahar lojui TV:n edessä ja tuijotti toista maailmansotaa käsittelevää dokumenttia. Iranilaisella kanavalla oli kohta alkamassa keskustelu persialaisen pakolaiskirjallisuuden tulevaisuudesta.
'Koska tuo ohjelma loppuu, Bahar?'
'En mä tiedä.'
'Minä haluaisin katsoa Jam-E-Jamia.'
'Mutta mä katson nyt tätä.'
'Katso teksti-TV:stä, koska se loppuu.'
'Enkä, mä en halua menettää tästä mitään. Jam-E-Jamilta ei ikinä tuu mitään uutta kuitenkaan.'
'Mutta minä –'
'Baba! Etkö sä voi olla hiljaa? Sä olet takuulla nähnyt sen ohjelman ennenkin. Ei oo ihme että te ette opi kunnolla ruotsia. Te ette ikinä katso Ruotsin telkkaria.'”

XV: Karl Ove Knausgård: TAISTELUNI - ENSIMMÄINEN KIRJA

© cdon.fi

Taisteluni on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallinen romaani vuodelta 2009. Olin ennen kirjan lukemista hyvin epäileväinen sen suhteen, sillä mielikuvani kirjoista, jotka ovat nimeltään ”taisteluni ” eivät ole järin positiivisia. Knausgårdin teos kuitenkin yllätti minut, ei välttämättä posiitiivisesti, mutta yllättipä kuitenkin.

Teos kertoo Karl Oven nuoruudesta ja myöhemmin myös aikuisuudesta. Hän kertoo nuoren itsensä elämän suurista ja vähemmän suurista tapahtumista niin seikkaperäisesti ja vivahteikkaasti, että rohkenen epäillä tarinan todenmukaisuutta. Norjassa teos on herättänyt paljon huomiota juuri paljastavuutensa takia, ja Knausgård on tunnustanut katuvansa ihmissuhteidensa pilaamista julkaisemalla kaikki pienimmätkin yksityiskohdat teoksissaan.

Knausgård kirjoittaa todella taidokkaasti, teksti on sujuvaa ja siinä on helppo pysyä mukana. Hän kuvailee tapahtumia ja tapahtumapaikkoja selkeästi ja tarkasti, aivan kuin olisi parhaillaan paikalla kuvailemassaan huoneessa. Hän on onnistunut vangitsemaan nuoren Karl Oven tunnetilat ja kokemukset todella tarkasti ja näin luonut koskettavan ja aidontuntuisen kasvukertomuksen. Myöhäisemmästä elämästään kirjoittaessaan Knausgård rohkeasti kertoo isänsä kuolemasta ja tapahtuman vaikutuksista koko perheeseen. Knausgård erittelee todella yksityiskohtaisesti isänäitinsä vaikeuksia, ja liikkuu mielestäni hyvän maun rajoilla. Isoäidin henkilökohtaisimmatkin asiat on käännetty nyt jo yli 11 kielelle.

”Taisteluni – Ensimmäinen kirja” sisältää vasta kaksi ensimmäistä Knausgårdin elämänkerrallisista novelleista, joita on kuusi kappaletta. Yhteensä kaikissa kolmessa kirjassa on yli 3500 sivua. Ensimmäisen kirjan luettuani en pysty kuvittelemaan, mitä Knausgårdilta mahdollisesti olisi vielä voinut jäädä kertomatta. Nostan hattua miehelle, joka on saanut kirjoitettua kolme romaania 46-vuotisesta elämästään.

Kokonaisuudessaan teos oli hyvin vaikuttava. Ihailen Knausgårdin rohkeuden lisäksi myös hänen muistiaan: hän kuvailee lähes täydellisesti, mitä hänellä on ollut päällään esintyessään teinivuosinaan paikallisessa ostoskeskuksessa. Knausgårdin musta huumori saa myös kaikista synkimmät aiheet vaikuttamaan vähän kevyemmiltä – ennen kuin kiirehdin taas ajattelemaan, että nämä asiat ovat todennäköisesti tapahtuneet. Ihan oikeasti.

”Kun olin tehnyt lumityöt, menin takaisin autotalliin, panin lapion pois, otin pussista neljä soihtua, sytytin ne yksi kerrallaan pimeässä ja tunsin väkisinkin iloa niiden pehmeistä liekeistä ja sinisestä sydämestä joka nousi ja laski sitä mukaa kun veto leyhytti niitä. Mietin hetken mihin soihdut olisi parasta pystyttää ja päätin viedä kaksi portaiden juurelle ja kaksi muurin laelle piharakennuksen eteen.

Heti kun olin vienyt ne ulos, kaksi muurille pienen suojaavan lumikinoksen eteen, ja sulkenut autotallin oven, kuulin auton tulevan mutkasta talon alapuolelta. Avasin autotallin oven uudestaan ja kiiruhdin sisään taloon. Halusin että kaikki olisi valmista ennen kuin he tulisivat, niin ettei viimeisten minuuttien toiminnasta olisi yhtään jälkeä näkyvillä. Tämä pieni pakkomielle kasvoi niin voimakkaaksi että tempaisin ohimennen pyyhkeen kylpyhuoneesta ja kuivasin siihen saappaani, jotta niissä ei olisi märkää lunta, ja riisuin loput päällysvaatteista, toisin sanoen takin, pipon, kaulahuivin ja lapaset, omassa huoneessani. Kun tulin takaisin alas, auto oli tyhjäkäynnillä pihalla, sen punaiset takavalot paloivat ja isoisä seisoi käsi auton ovella odottaen että isoäiti nousisi ulos. ”

XIV: Ismo Alanko: SANAT

© Elisa kirja

Sanat on Ismo Alangon kokoelmateos kaikkien hänen uransa aikana kirjoittamiensa kappaleiden sanoituksista vuosilta 1980-2013. Alanko on ollut osallisena useammassakin yhtyeessä, ja tuoreimmat levynsä hän on julkaissut oman nimensä alla. Teoksensa loppuun Alanko on lisännyt myös Kirsti Kuosmasen kanssa kirjoittamansa näytelmän, Grande Finalen. Hän on sanoittanut kaikki näytelmässä käytetyt kappaleet. 

Uransa alkupuolella Alanko on kirjoittanut paljon menevämpiä kappaleita. Alkupään tuotannossa sanat ovat paljon kantaaottavampia ja kyseenalaisia. Hassisen Koneen aikana kirjoitetut kappaleet ovat poliittisesti hyvinkin värittyneitä ja ajoittain jopa raakoja teemoiltaan ja sanavalinnoiltaan.

Kappaleet ilman musiikkia ovat käytännössä runoutta, mutta musiikilla saa todella paljon anteeksi. Teoksessaan Alanko esittää sanat sanoina, eikä verhoa niitä musiikilla. Kenties musiikin puutteen takia joistain lyriikoista oli vaikea saada kiinni – kyseiset sanoitukset ovat ehkä liiankin riippuvaisia musiikin luomasta tunnelmasta. Kirjan luettuani kuuntelin kappaleet, joiden sanoituksista olin eniten pitänyt, enkä joutunut pettymään: miellyttävimmät sanoitukset olivat saaneet myös miellyttävimmät melodiat. Kaikista häiriintyneimmät sanoitukset olivat synnyttäneet toinen toistaan häiriintyneempiä biisejä. 

Alangon sanat olivat vaihtelevasti tarkasti suunnitellun oloisia. Toisissa oli vain toistelua tai kiroilua useamman säkeen verran, kun taas toisiin Alanko oli rakentanut selkeitä tarinoita ja juonia. Välillä sanoituksia pohtiessani pelkäsin yliajattelevani niiden merkityksiä ja mahdollisia piilomerkityksiä, mutta sainpahan ajateltavaa. Muutamat sanat jopa palautuivat mieleen omasta lapsuudesta, jolloin biisit ovat olleet radiosoitossa. 

En yleensä ole suomipopin fani, mutta teoksen lukeminen innoitti minut kuuntelemaan muutaman Alangon kappaleen. Olivathan sanoitukset aika hienoja.

”koe hyvä, koe paha, tulikoe
koe rinnassasi tuli
seinään pää ja uudelleen
sitä rytmissä päivittäin mä teen
kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
on mulla levottomat jalat
levottomat

ei asu sisälläni rauha
eikä maistu mulle
vesi
kuuluu veneen alle
on kiire jo löytää paikka uus
ja joka hetkessä lepää ikuisuus
kuka vie, kuka vie, ja mitä mä saan?
on mulla levottomat jalat
levottomat ”