V: Anu Silfverberg; LUONTO PAKASTIMESSA

© cdon.fi

Anu Silfverberg puhuu teoksessaan Luonto pakastimessa asioista ja tunteista, joista ei puhuta ääneen. Tekstit ovat esseehköjä ja Silfverbergin sarkastinen huumorintaju uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Varsinainen lukuelämys.

Eläin. En ole koskaan kokenut syyllisyyttä eläinten tai eläinperäisten tuotteiden syömisestä, mutta kirjaa lukiessani jouduin pari kertaa syylisyyden valtaan. Olen hirviö. Olen myös käynyt Korkeasaaressa, jossa villieläimiä pidetään häkeissä ihmisten huviksi. HIRVIÖ.

Ihminen. ”Sinun takiasi planeetta räjähtää käsiin, lapset valvovat yötöissä ja eläimet roikkuvat kammottavissa parsissaan jäsenet mutkalla, katsovat silmillään kameraan, suoraan sinuun, koska tämä kaikki tapahtuu sinun takiasi ja sinun hyvinvointisi eteen, ole hyvä.” Että sellaista.

Koti. Silfverberg tutkailee virkistävän tarkasti ”maahanmuuttokriitikoiden” (ent. rasistien) argumentteja ja kääntää ne poliitikkojen omaksi häpeäksi. Ihanaa. Suoraa puhetta. 

Nainen. Silfverberg täytti myös feministikirjavajeeni! ”Feminismi on radikaali käsitys, jonka mukaan naiset ovat ihmisiä.” Loistavaa! Silfverberg pohtii loogisesti ja asiallisesti muun muassa sukupuolten vastakkainasettelua, feminismiä ja tasa-arvoa. Olisin voinut lukea aiheesta hänen pohdintojaan vielä sivukaupalla lisääkin.

Työ. Silfverberg pohtii osiossa työn merkitystä, rahaa ja Suomen luokkahäpeää. Luokkahäpeästä kertova osuus oli mitä mainiointa. En edes ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että ”keskiluokan ylpeys teeskennellystä työväenluokkaisuudesta” on oikea asia! Nyt kun ajattelen asiaa, se on päivänselvä. Kiitos, Anu.

Jumala. Uskonko minä? Mihin minä uskon? Miksi minä uskon? Silfverbergin ateistinen näkökulma uskontoon on virkistävä kokemus. (Mutta ateismi ei ole uskonto. Sen opin.)

Kuolema. ”Äkkiä millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, sillä kaikki yritykset laittaa asioita mittasuhteisiin tuhoutuvat alkuunsa. Ja ensimmäinen ajatus tuon tunteen tulvahtaessa (kyse on fyysisestä tunteesta) on: menen makaamaan tuohon asfaltille ja jään siihen.” Vau. Viimeisessä, kuolema-osioissa, Silfverberg tavallaan toteaa, että mikään ei ole mitään, vaikka kaikki onkin kaikkea. Hän ikään kuin kumoaa kaiken sanomansa, mutta toteaa kuitenkin, että ennen kuolemaansa on ihmisen hyvä puhua suunsa puhtaaksi ja kenties tutustua kvanttifysiikkaan. Kaikessa lyhykäisyydessään sanottuna, Silfverbergin teos Luonto pakastimessa oli varsin hyvä kirja. Suosittelen.

”On turha sanoa nunnien tarhaamalle lukutaidottomalle aids-orvolle, että tutustu kuule kirkkohistoriaan. Niin kauan kuin kirkot käyttävät maailmassa valtavaa maallista valtaa rahan, aseiden ja naisten kehojen hallinnan kautta, ei kysymyksen kysyjältä voida vaatia teologian cumua. Vähimmilläkin mahdollisilla tiedoilla on voitava puhua systeemistä, jolle juuri vähimmillä tiedoilla varustetut jäsenet ovat eniten mieleen.”