III: Marja Björk; POIKA

© LIKE kustannus

Olin odottanut kyseisen teoksen lukemista heti sen listassa ensi kerran nähtyäni. Odotukseni olivat korkealla, vaikka tiesin, etteivät nuortenromaanit yleensä ole mitään kaunokirjallisuuden mestariteoksia. Kirja oli kuitenkin kaikki mitä odotin ja enemmän. Aihe oli mielenkiintoinen ja kirjan avattuani en pystynyt sitä sulkemaan ennen kuin olin lukenut viimeisen sivun viimeiset sanat.

Teos kertoo transsukupuolisen Marionin tarinan ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista aikuisiälle asti. Tarina on kuin päähenkilön itse kirjoittama, ja menee todella ihon alle. Kirja pohjautuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin, mikä herättää kirjan loputtua lukijalle ajatuksia; mikä tarinasta on totta, mikä keksittyä? Oliko kuvitteellisen Marionin kuvitteellinen äiti oikeastaan itse Björk?

Välillä Björkin kuvailema tarina on niin aidontuntuista, että olin kuin päähenkilön pään sisällä. Samaistuin päähenkilön elämään ja tunteisiin useammassa kohdassa kun osasin odottaakaan. Björkin kerronta oli sujuvaa ja mukaansavievää, kuin olisi kuunnellut päähenkilön kertovan tarinaansa. Kirja on draaman kaareltaa mitä perinteisin kehityskertomus, mutta silti koko muu maailma unohtui kun pääsi kirjassa vauhtiin.

Björk on taidokkaasti päässyt luomansa päähenkilön pään sisään ja ottanut perustan kertomukselleen oman poikansa kokemuksista. Päähenkilön kehitys ja kasvu saa lukijan tuntemaan sekä ilon että surun tunteita. Björkin tapa ilmaista vaikeatkin asiat yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi saa hämmästelemään; uudet tilanteet, joita ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi vaikuttavat nyt arkipäiväiseltä. Kirja avasi todella mielen ja muistutti, etteivät kaikkien ihmisten tarinat ole niin samankaltaisia kuin vahingossa erehtyy välillä uskomaan. Yksinkertaisuudessaan Björkin vahva ja tunteikas teos on ehdottomasti Finlandia Junior-ehdokkuutensa ansainnut. 

”Lähdin menemään mutsille. Ratikassa katselin vanhoja naisia eri silmin kuin ennen. Entä jos kenenkään elämä ei ollutkaan tavallista, pientä ja mitätöntä, entä jos Hakaniemen torin takana oleva kello ei näyttänytkään äidille ja muille, minkä verran ne olivat jo elämästään menettäneet, mitä jos noillakin muovikasseja raahaavilla tavallistakin tavallisimmilla raihnaisilla emokissoilla oli vielä tulevaisuutta, elämää, jota niiden ei tarvinnut hankkia, vaan joka oli, jopa liiankin leveänä ja suurena, melkein kestämättömänä. Mitä jos kaikki, jotka istuivat ratikassa tai kävelivät jalkakäytävällä ja ajoivat kohti kotia, olivatkin voimiensa äärirajoilla, jos kaikki muutkin enkä vain minä toivoivat vähän pienempää elämää eikä suuria kohtaloita, ja silti korkealla kerrostalon seinässä olevan kellon punaiset numerot kiirehtivät kaikkia jatkamaan ja ottaman vastaan, mitä tuleman piti.”