XX: Kaisa Viitanen: PAPERITTOMAT

© Kaisa Viitanen, kaisaviitanen.com

Viimeisin, mutta ei suinkaan vähäisin, kirjallisuusdiplomia varten lukemani teos oli toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän yhdessä toteuttama ”Paperittomat”, joka kertoo oleskeluluvatta Euroopassa olevista ihmisistä. Jätin kirjan kahdesta syystä viimeiseksi; se vaikutti ylivoimaisesti mielenkiintoisimmalta kaikista kahdestakymmenestä kirjasta ja se oli niin suuri, ettei se mahdu kirjahyllyyni. Kirja siis makasi läppärini näppäimistön päällä viikon päivät, ennen kuin otin sen mukaani töihin verkkaisen lauantaipäivän viihdykkeeksi.

Olen töissä vahtimestarina, ja lauantaisin aamuvuoroon tullessani maahanmuuttajataustainen siivooja tervehtii minua lähtiessään kotiin. Voin kuvitella hänen työpäivänsä alkaneen joskus aamuviiden ja -seitsemän välillä, sillä hän lähtee jo ennen yhdeksää. En ole aiemmin miettinyt, onkohan hänellä työluvat kohdallaan. Luettuani Viitasen ja Tähjän kokoaman ”Paperittomat” olen lähes varma, että ei todellakaan ole.

”Paperittomat” kertoo parinkymmenen kotimaastaan lähteneen ihmisen tarinan. Osan heistä oli pakko lähteä kotimaastaan säilyäkseen hengissä, osa lähti tavoittelemaan suurempaa omaisuutta tai korkeampaa elämäntasoa unelmiensa Euroopasta. Tarinat eivät päättyneet toivotulla tavalla; suurin osa tuli Eurooppaan salakuljettajien piilottelemina, jäivät kiinni ja joutuivat karkoitetuiksi. Heidän perheensä olivat usein uhranneet koko omaisuutensa saadakseen lapsensa tai sukulaisensa pakoon Eurooppaan. Kerran maastaan paenneen ei ole helppo palata takaisin; useita uhkaisi kuolema, sillä he ovat kerran maastaan lähteneet. Koska he eivät laillisesti saa jäädä Eurooppaan, ja kotimaassa uhkaisi teloitus, he ovat kodittomia, rahattomia ja turvattomia eläessään laittomasti, piilossa poliiseilta.

Saimme äitini kanssa aikaiseksi hyvän keskustelun kirjan tiimoilta, sillä hän ratkaisee työkseen oleskelulupa-asioita ja näkee kirjassa kuvailtuja ihmisiä työssään joka päivä, paperilla ja kasvokkain. Teos ”Paperittomat” antaa pitkälti sen kuvan paperittomista, että heitä ei mikään valtion byrokratia kuuntele vaan pyrkii lähettämään takaisin kotimaahan kohtaamaan kuolemansa. Todellisuudessa monilla paperittomilla on niin kova hinku jäädä paremman elämän perässä Eurooppaan, että tarinat dramatisoituvat merkittävästi tuomioistuimen edessä. Suomesta käsin on todella vaikea arvioida, missä maassa asiat ovat oikeasti niin huonosti kuin turvapaikanhakijat väittävät ja missä eivät. Äitini kaltaisen tuomarin on käytännössä lähes mahdotonta tietää, kuka paperittomista puhuu totta taustoistaan ja kuka valehtelee. 

Teokseen kootut tarinat olivat todella koskettavaa luettavaa ja kodittomien, laittomien ihmisten kohtalot saivat todella arvostamaan sitä, mitä itselläni on. Niinkin pieneltä vaikuttava asia kuin Suomen passi avaa minulle ovet lähes mihin tahansa maailman maahan. Olen tehnyt ulkomailla töitäkin (tosin EU:n sisällä) käytännössä kohtaamatta byrokratiaa lainkaan. Maahanmuutto ja paperittomuus ovat isoja ja vaikeita asioita, eikä yksi kirja kerro kuin sivujensa verran tarinoita paperittomuudesta ja sen vaikutuksesta yksittäisiin ihmisiin. Ongelma ei ole niin mustavalkoinen kuin media usein sen esittää, sekä puolesta että vastaan. 

”Paperittomat” luettuani tiesin tasan tarkkaan, mikä tulee olemaan yhteishaussani ensimmäinen hakutoive. Tervehdin lauantai-aamuisin iloisesti viheltelevää siivoojaa hymyissä suin, ja salaa toivon hänen saavan oleskella ja tehdä työtä Suomessa virallisesti. Paperittoman kohtaloa en toivoisi kenellekään, tappotuomiota vielä vähemmän, mutta on vain niin paljon, mitä yksi ihminen voi maailmanlaajuiselle ongelmalle tehdä. Tämän kirjan lukeminen ja mielensä avaaminen, asian tutkiminen ja pohtiminen ovat hyvä alku. On olemassa niin monta tarinaa, kun on paperitontakin. Viidestä kahdeksaan miljoonaa. Tämä kirja kertoo niistä tuhannesosan.

”Minä olen ollut Belgiassa neljä vuotta. Sukulaismies järjesti salakuljettajan avulla lennot Guinean Conakrystä Brysseliin, jossa anoin turvapaikkaa. Aluksi meni hyvin. Pääsin oppisopimuskoulutukseen, ja mukava belgialainen rakennusmies opetti muuraamaan, laatoittamaan ja rakentamaan portaita. Asuin vuokrahuoneessa, ja minulla oli kavereita eri maista.

Kaikki muuttui vuotta myöhemmin, kun Belgia kieltäytyi myöntämästä minulle turvapaikkaa. En tiedä, miksi, sillä niissä papereissa ei ollut perusteluja.”

”En enää tiedä, kuka olen. En vietä enää muslimien ramadania, mutta käyn joskus kirkossa. En ole serbi, albaani enkä ruotsalainen. Olen vain ihminen ilman kotimaata.”