XVIII: Miina Savolainen: MAAILMAN IHANIN TYTTÖ

© voimauttavavalokuva.net

Maailman ihanin tyttö on Miina Savolaisen kirja, joka kertoo kymmenen lastenkodissa kasvaneen lapsen ja valokuvaaja Savolaisen yhteisestä, palkitusta yli kymmenvuotisesta valokuvaprojektista. Teos sisältää valokuvien lisäksi sekä kymmenen tytön että Miina Savolaisen pohdintoja projektista.

Ensimmäiset kolme neljäsosaa kirjasta oli valokuvia. En ole erityisen taiteellinen ihminen, enkä ole koskaan kokenut saavani paljoa irti valokuvista, mutta Savolaisen ottamat kuvat olivat tunnelmaltaan todella vaikuttavia. Tytöt olivat kuin syntyneitä kameran eteen, eikä havaittavissa ollut heidän myöhemmin mainitsemaansa pelkoa. Kuvat olivat todella satumaisia ja jotkin niistä jopa uskomattomia. Saako tällaisia aikaan ilman kuvanmuokkausohjelmia?

Kuvauspaikat, kuvakulmat, tyttöjen asut, asennot ja ilmeet ovat kaikki heidän itsensä tarkkaan harkitsemia. Esimerkiksi eräs kuva punatukkaisesta tytötstä heinikon keskellä pieni, kultainen kruunu päälaellaan oli mielestäni varsin taiteellinen. Kuvat kertoivatkin paljolti siitä, millaisena kuvattavat haluavat nähdä itsensä – prinsessana pellossa tai morsiamena jäätyneen järven yllä. Haastatteluissaan tytöt kertoivat olleensa peloissaan ja jännittyneinä, mutta kuvat ovat kaikki hyvin rauhallisia ja harmonisia, eikä ketään näytä varsinaisesti hermostuttavan.

Savolainen on työskennellyt lastenkodeissa jo pitkään, ja kertoo paljon työssään tapaamistaan lapsista ja siitä, kuinka heissä on jotakin erilaista kuin ”tavallisissa” lapsissa. Savolainen tuntuu olevan taitava lukemaan ihmisiä, minkä luulisi olevan hyödyksi hänen valitsemallaan urapolulla. 

Savolainen aloitti valokuvaprojektin alun perin saadakseen lastenkodin nuoret näkemään itse, kuinka tärkeitä, arvokkaita ja kauniita he ovatkaan. Projektissa avainasemassa oli valokuvaajan ja kuvatun välille syntynyt luottamussuhde – lapsi uskaltaa näyttää, millainen oikeasti on. Valokuvat olivat ehdottomasti kirjan vaikuttavin osa, vaikka Savolainen kommentoi ja taustoittaakin projektia teksteissään varsin perusteellisesti ja syvällisesti. 

Kirjan lainatessani en tiennyt, mitä odottaa. Näin jälkeenpäin voisi lukukokemusta verrata vaikkapa siihen, että kuuntelee jonkun todella hyvän biisin. Niin hyvän, että se pitää kuunnella vielä uudestaan, että ehtii kuulla ihan kaikki sanat. 

”Kuvat ovat tehneet musta erikoisen, uniikin. Vieläkin tunnen samoin, vaikkei kuvia enää otetakaan. Mä tiedän, että mä pärjään. Mun mielestä on ollut tosi hienoa olla mukana näin isossa projektissa. Mä uskon, että tämä on jotain niin suurta, että se tulee auttamaan vielä monia ihmisiä.”

”Ei niin, ettenkö haluaisi olla oma itseni, vaan että voin olla jotain muutakin.”